S.W.A.T valkokangas

Testosteronitoimintaa on viime aikoina vaivannut testosteronin puute. Eriskummallinen hyppely ja nahka-asuissa viipottaminen ovat vallanneet valkokangasalaa. Samuel L. Jacksonin repliikkiä lainatakseni: "Kierähdyksiä on John Woon leffoissa, ei tosielämässä." Tosielämän voi tässä yhteydessä mieltää perinteiseksi äijätoiminnaksi tyyliin die hard, jossa sänki hiessä ammutaan ja motataan ongelmat pois päiväjärjestyksestä. Vaikka tällainen kivikautinen ruumiinriepottaminen ei enää muotia olekaan, niin tälle perinteelle SWATin sydän sykkii. Äijät menevät ja vauhdilla, aseet tanassa. Mukaan on sotkettu myös yksi ämmä - sellainen fyysinen pakkaus, jonka dominoinnista joka toinen koulupoika haaveilee.

SWAT kertoo yhdestä poliisin erikoisyksikön tiimistä, jota johtaa Samuel L. Jacksonin esittämä vanha kettu Hondo Harrelson. Luvassa on tiimin kasaamista, koulutusta ja lopuksi tiukkaa tositoimintaa. Punaisena lankana yksioikoisessa tarinassa on Jim Street (Colin Farrell), joka joutuu alussa hyllylle tehtävistään ja välirikkoon poispotkittavan parinsa kanssa. Rannalla lenkkeilemällä ja nyrkkeilysäkkiä hakaten Jim kuitenkin virittäytyy uuteen mahdollisuuteensa. Miehelle, jolla on komea saksanpaimenkoira ja Bullittin juliste seinällään, on kaikki mahdollista. Söpöstä ulkokuorestaan huolimatta irkkupojassa on jopa aavistus tarvittavaa karismaa.

Kyseessä on yksinkertainen ja itselleen rehellinen elokuva, joka kuppaa kaikki tyylikliseet käsikähmäisestä malebondingista lojaaliuteen, petturuuteen, mulkkuun päällikköön ja alustavaan romanssinjuopaan asti - kaiken kruununa elokuvan pahis on ranskaa mongertava ulkomaanelävä. Tiukkapipoisimmille tällainen aiheuttaa luonnollisesti syvän huokauksen, mutta elokuva on niin läpinäkyvä ainakin täältä peräpohjolan perukoilta katsottuna, että sitä ei ota vakavasti edes syvimmässä mielenhäiriössä.

Parasta on toiminnan rytmi. Parituntinen meno pysyy hyvin kasassa ja mukaansatempaavana, vaikka kestoa pari piirua liikaa onkin. Huumori on hauskasti assosioivaa ja onelinerit pidetty hillittyinä. Näin on vältetty nykytoimintaan pesiytynyt mauttomuus - joka kohtauksessa ei tarvitse lausua jotain "nasevaa". Jytkeen ohjaimista löytyy itselleni tuiki tuntematon Clark Johnson, jonka meriittilistalta löytyy kasapäin tv-tuotantoa niin ohjaajana kuin näyttelijänä. Miehen ikään ehtinyt ohjaaja luottaa nykymittapuussa vanhanaikaiseen toimintamalliin, mikä viehättänee erityisesti niitä, jotka ovat katsoneet nauhat puhki äijä-äksonia ja ase-erotiikkaa ajoilta ennen holtitonta digitekniikkaa.

Ei suurta sisältöä, eikä lässytystä. Rokki soi ja toimintaa piisaa.