Tsatsiki 2 - ikuisesti ystäviä valkokangas

Tsatsiki, kreikkalais-ruotsalainen koulupoika Tukholmasta ihastutti kolme vuotta sitten myös suomalaisia elokuvassa Tsatsiki, mutsi ja poliisi (1999). Moni Nilsson-Brännströmin lastenkirjoista tuttu hahmo on nyt palannut valkokankaalle sarjan neljänteen kirjaan perustuvassa elokuvassa Tsatsiki 2 - ikuisesti ystäviä. Vaikka ohjaaja ja osa näyttelijöistä on vaihtunut, on oleellisin tallella. Nimihenkilöä esittää edelleen romanialaisesta orpokodista Ruotsiin adoptoitu Samuel Haus persoonallisen vähäeleiseen tyyliinsä. Tallella on myös Tsatsikin maailman oikeamielisyys ja elokuvan pyrkimys välittää inhimillisiä arvoja ja siten ennen kaikkea välittää henkilöistään. Tämän elokuva tekee turhia jauhamatta ja melskaamatta, tyylillä, joka jaksaa hämmästyttää päinvastaisten ilmiöiden yleisyyteen tottunutta katsojaa. On hienoa, että kysyntää tämän kaltaiselle lastenelokuvailmaisulle kuitenkin on, kuten elokuvien katsojaluvut Ruotsissa osoittavat. Ja vähän ärsyttävää, että ruotsalaiset osaavat esittää ihmissuhdeasiat näin hyvin, olla juuri sopivan verran epätäydellisiä ollakseen olematta tylsiä.

Uudessa elokuvassa Tsatsikin laulajaäiti (Sara Sommerfeld) on muuttanut yhteen miesystävänsä, poliisi Göranin (Eric Ericson) kanssa. Uusperheen eloa ravisuttaa äidin yllätyslähtö Japanin kiertueelle juuri, kun hänen pitäisi matkustaa Tsatsikin kanssa Kreikkaan tapaamaan tämän isoisää. Avuksi tulee kuitenkin toinen isoisä. Sydänsuruja pojalle aiheuttaa tyttöystävä Maria (Isa Engström), joka ilmoittaa suhteen katkaisun syyksi sen, ettei Tsatsiki osaa suudella. Maria myös julkistaa Tsatsikin tälle parhaasta kaveristaan Per Hammarista (Sam Kessel) kertomia salaisuuksia. Tuloksena on ihmissuhdemyllerrys, jossa Tsatsiki pääsee opiskelemaan sukupuolten välisten suhteiden ja kaveruuden perussääntöjä. Kreikassa poika oppii, että suutelemisessa ei sittenkään ole kyse teknisestä suorituksesta.

Kuten elokuvan tanskalainen ohjaaja Eddie Thomas Petersen korostaa, on Tsatsiki 2 - ikuisesti ystäviä selkeästi lastenelokuva. Ohjaajavaihdos saattaakin selittyä sillä, että Tsatsiki-kirjat kirjoittanut Nilsson-Brännström on halunnut elokuvan keskittyvän vielä ensimmäistä osaa enemmän pojan maailmaan. Kuitenkin ohjaajan mielestä lastenelokuva voi ja sen pitääkin tarjota jotain myös vieressä seuraavalle aikuiskatsojalle. Tasapainoa ohjaaja ei kuitenkaan ole lähtenyt hakemaan sen paremmin aikuis- kuin lapsikatsojienkaan mielistelyllä. Minkäs Sara Sommerfeld ulkomuodolleen mahtaa, Tsatsikin äidiksi hän on kyllä hiukan liian nuori. Oleellista kuitenkin on, että elokuvaa ei ole jaettu isän ja pojan maailmaan, vaan katsoja voi vaikka iästään riippuen tulkita sen esittämiä asioita omalta tasoltaan. Elokuvassa on myös sen tyyliin sopivasti huumoria, suurimpana puutteena on kuitenkin lapsen maailmaan oleellisesti kuuluvan mielikuvitustason puuttuminen. Muuten taso on sen verran kova, että kerrankin toivoisi toisen jatko-osan.