Halvaantunut huijaus

Suomalaisella komedialla ei mene hyvin, ainakaan valkokankaalla. Likaisen pommin jälkeen ehti jo luulla nähneensä vuoden kehnoimman kotimaisen, mutta sitten tulee Risto. Jälleen kyse on tv-työläisten kokoon kursimasta elokuvasta, joka tällä kertaa on kuvattu jossain Ylen takapihoilla. Näitä räpellyksiä katsoessa tulee jo ihan oikeasti ikävä Ere Kokkosen ja Spede Pasasen teelmyksiä. Niiden katsominen oli sentään huvittavaa. Likaista pommia ja Ristoa katsoessa suupielet eivät liiku naurusta vaan tylsyyden haukotuksesta.

Suomalaisen elokuvan resurssit ovat tunnetusti niukat. Miksi näitä vähäisiä resursseja pitää tuhlata tällaiseen roskaan? Roskaan nimenomaan siksi, että kummassakin tapauksessa kyse on ilmeisimmin jonkinlaisesta sisäpiirihuumorista, joka ei laajemmalle katsojakunnalle aukea. Likaisessa pommissa vitsiä väännettiin itseriittoisesta markkina- ja musiikkibisneksestä. Riston kohdalla samaa yritetään näyttelijöistä ja tv-maailmasta. Mutta kun huumorin lipas ei aukea, niin se ei aukea.

RistoTelevisiosarjojen ja sketsien käsikirjoittaminen ja ohjaaminen on jotain aivan muuta kuin pitkän elokuvan luominen. Valtaosassa televisiotöissä kyse on ohjelmavirtaan tehtävistä tuotteista, jotka katsotaan ja unohdetaan. Valkokankaalla kyse on taiteen tekemisestä, joka edellyttää näkemystä ja sisältöä sekä kykyä kertoa ne kuvin. Elokuvaan luodaan merkityksiä, joilla on arvoa vielä vuosienkin päästä.

Ristossa Risto Kaskilahti esittää kuvitteellista itseään, menestynyttä näyttelijää, jonka ura on laskusuunnassa. Tähdittämänsä tv-sarjan kuvauksissa hän saa valospotin päähänsä ja halvaantuu. Isot korvaus- ja sympatiarahat pelastavat Riston eli Ripan ja tämän nuoren vaimon (Krista Kosonen) talouden. Halvaus ei ole pysyvää sorttia, mutta koska Ripa tuottaa halvaantuneena paremmin, on miehen jatkettava rooliaan pyörätuoliin sidottuna entisenä tähtinäyttelijänä.

RistoAsetelmasta olisi voinut repiä mustaa huumoria roppakaupalla. Elokuvassa olisi ollut mainiot mahdollisuudet suorastaan ilkeän sivaltavaan ruodintaan viihde- ja mediamaailman kaksinaamaisuudesta sekä yksilön asemasta tässä pyörityksessä. Käsikirjoitus on suomalaiseen tapaan aivan liian kiltti. Jos tarkoitus on tehdä satiirista mustaa huumoria, kynän on oltava terävä ja sillä on uskallettava sivaltavaa.

Pitkän elokuvan käsikirjoittamista pitäisi myös harjoitella tosissaan. Ristossa tarinaa nyhdetään päämäärättömästi niin moneen suuntaan, että kukaan ei lopulta tiedä, miten siitä saisi eheän kokonaisuuden, joten lopputulos on jotain tarkemmin määrittelemätöntä komedian, draaman ja jännärin sekasotkua. Epämääräisyydestä kertoo jo se, että Ristoa markkinoidaan omaleimaisena komediana, mikä suomeksi sanottuna tarkoittaa sekavaa ja tylsää puhuvien päiden puolitoistatuntista.

Risto Kaskilahti ei lukeudu maamme nimekkäimpien koomikkojen ykkösketjuun, eikä Kaskilahden aiemmasta valkokangaskarismasta ole liiemmälti näyttöä, joten ennakkoon päärooli epäilytti eniten. Tämä epäilys oli turha. Elokuva ei kompastu Kaskilahden päärooliin eikä muihinkaan näyttelijöihin. Itse asiassa ilman heitä elokuva olisi katsomiskelvoton.

RistoErityisesti Aku Hirviniemi tekee varsin oivallisen roolin Ripan psykoottisena pikkuserkkuna. Rooli menee vain täysin hukkaan heikossa elokuvassa. Hirviniemessä on jotain samaa kuin oli aikanaan Pirkka-Pekka Peteliuksessa. Kumpikin tunnetaan kansan rakastamana koomikkona, mutta näyttelijöinä he ovat vielä paljon enemmän ja saavat tarvittaessa naamansa vakuuttaville, jopa pelottaville, lukemille. Se on lahjakkuutta.

Samaa lahjakkuutta vain ei ole Riston vastuullisilla tekijöillä. Elokuvassa hoetaan moneen kertaan, että jokin on paskaa. Luonnehdinta sopii valitettavan hyvin myös itse elokuvaan.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1 / 2 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com