Rabbit Hole - takaisin elämään valkokangas

Rabbit Hole – takaisin elämään tarttuu kipeään aiheeseen, lapsensa menettäneiden vanhempien suruun. Vanhemmuutta ja surua enemmän elokuva kuvaa kuitenkin surun vaikutuksia parisuhteeseen.

Elokuvan päähenkilöpariskunta Becca (Nicole Kidman) ja Howard (Aaron Eckhart) ovat menettäneet pienen poikansa kahdeksan kuukautta aikaisemmin. Näennäisesti asiat ovat jo kunnossa: Howard käy töissä ja Becca laittaa pihaa kuntoon ja tekee monimutkaisia ruokia talon isossa keittiössä. Jatkuvasti läsnä oleva suru ja pariskunnan erilaiset tavat käsitellä sitä hiertävät kuitenkin parin välejä ja ajavat heitä jatkuvasti etäämmäs toisistaan. Tilanne on surkea, sillä Becca ja Howard voisivat tukea toisiaan, jos he vain kykenisivät antamaan tilaa toistensa erilaisille suremistavoille.

Beccaa kuvataan elokuvassa enemmän kuin Howardia, mutta hän jää silti hahmona etäisemmäksi. Howardia on helpompi ymmärtää, koska hänen pyrkimyksensä ovat selkeämmät: hän ei tahdo hylätä poikansa muistoa, mutta haluaisi kuitenkin, että he menisivät Beccan kanssa eteenpäin tai pysyisivät edes läheisinä toisilleen. Beccan motiiveista taas on vaikea saada selkoa. Hänen puuttumisensa muiden asioihin ja taipumuksensa vaatia ymmärrystä, vaikkei hän itse ole valmis ymmärtämään muita, herättävät paikoin enemmän ärtymystä kuin empatiaa.

Eckhart on muutenkin roolissaan Kidmania uskottavampi. Kidmanin mallimainen olemus ja iän myötä yhä ilmeettömämmiksi kiristetyt kasvot eivät oikein sovi kärsivän äidin rooliin. Kun Becca laittaa ykköset päälle ja lähtee kaupungille Louboutinien punaiset pohjat vilkkuen, on Kidman heti enemmän elementissään kuin epäimarteleviin maksimekkoihin pukeutuneena kotirouvana. Kidmanin kaltainen tähti on tietenkin hyvä mainos elokuvalle, mutta keski-ikäisistä naistähdistä esimerkiksi luonnollisemman näköiset Naomi Watts tai Cate Blanchett olisivat toimineet roolissa paremmin.

Elokuvan nimi Rabbit Hole viittaa sarjakuvaan, jossa poika etsii kuollutta isäänsä rinnakkaisuniversumeista. Nimen voi nähdä viittaavan siihen, miten lapsen menettäminen muuttaa koko todellisuuden toisenlaiseksi. Beccan mielestä rinnakkaistodellisuudet ovatkin mielenkiintoinen ajatus, sillä jos niitä todella on olemassa, hänkin voi samaan aikaan olla onnellinen jossain toisessa todellisuudessa. Ehkä todellisuus, jossa hänen poikansa olisi yhä elossa, tuntuu Beccasta ikään kuin oikealta todellisuudelta – hän on itse vain joutunut keskelle synkkää rinnakkaistodellisuutta, jossa kaikki on huonosti.

Rabbit Hole on kevyempi kuvaus lapsen menettämisestä kuin esimerkiksi hieno kotimainen Eläville ja kuolleille (2005). Se ei kuitenkaan ole elokuvan heikkous, sillä on hienoa, että tällaista aihetta voidaan käsitellä myös ilman riipivää tragediaa. Rabbit Hole ei revittele ylettömillä vihan- tai edes surunpurkauksilla, vaan tarkastelee tilannetta, jossa lapsen kuolema on jo jollain tavoin hyväksytty, mutta suru ja uusi elämä hakevat vielä tasapainoaan. Harmillista kyllä, elokuva ei pääse aiheessa erityisen syvälle, sillä sen hahmot jäävät etäisiksi, ja näin ollen heidän tunteensakin välittyvät turhan laimeina.

Elokuvan voimakkaimpia kohtauksia eivät ole vanhempien surunpurkaukset vaan sosiaalisesti kiusalliset tilanteet, jotka saavat kiemurtelemaan myötähäpeästä. Esimerkiksi, kun Howard kertoo myynnissä olevaan taloonsa tutustumaan tulleelle lapsiperheelle, miten hänen oma poikansa kuoli talon edustalla, tai kun Becca töksäyttää uskonnosta lohtua hakevalla pariskunnalle, ettei jumalan olisi ollut mikään pakko ottaa näiden lasta pois.

Rabbit Holen suurin vahvuus onkin sosiaalisten suhteiden kuvauksessa ja siinä, miten se kiinnittää itse surua enemmän huomiota surun negatiivisiin vaikutuksiin. Elokuva esittää myös hienosti, ettei ole olemassa yhtä ja oikeaa tapaa surra, vaan surutyön erilaisille muodoille pitäisi antaa rehellisesti tilaa.