Project X valkokangas

Thomas, Costa ja JB ovat kolme lukiolaista, jotka eivät kuulu koulun kermaan. Nostaakseen porukan sosiaalista statusta Costa suostuttelee vastahankaisen Thomasin pitämään bileet syntymäpäivänsä kunniaksi, vanhemmatkin kun sopivasti lähtevät matkoille. Kutsuja jaellaan auliisti ja yllättäen väkeä saapuukin paikalle enemmän kuin osattiin odottaa. Seuraa musiikin, alkoholin, huumeiden ja seksin täyttämä ilta, joka päättyy täydelliseen hävitykseen. Hyvät bileet? Kenties. Hyvä elokuva? Ei todellakaan.

Project X on ohjaaja Nima Nourizadehin ensimmäinen kokopitkä elokuva. Taustalta löytyy tuottaja Todd Phillips, jonka aikaansaannoksia ovat Kauhea kankkuset (2009 & 2011). Project X onkin täynnä samoja elementtejä kuin nämä miesten välisestä ystävyydestä kertovat örvellyspätkät. Project X liittyy ensisijaisesti osaksi teinielokuvien kaanonia. Se kumartaa John Hughesin tuotannolle sekä Deltajengille (1978) ja on paljosta velkaa Superbadille (2007) ja American Pie -saagalle.

Kunnollinen Thomas, höveli pelimies-wannabe Costa ja nössykkä JB edustavat kaikki teinileffojen arkkityyppejä. Elokuvasta kuitenkin puuttuvat täysin genrelle tyypilliset herkulliset, elämään jäävät repliikit ja mikä tärkeintä, kunnollinen käsikirjoitus. Elokuvassa vuorottelevat näennäisen moralistiset osiot, joissa pohditaan bileiden käsistä riistäytymistä sekä hauskanpidon oikeutusta ja musiikkivideoita ja eloonherätettyä American Apparelin mainoskuvastoa muistuttavat kohtaukset, joissa valkokankaan täyttävät hidastetusti sheikkaavat takamukset ja toisiinsa kietoutuneet hikiset vartalot.

Elokuva on kuvattu pääosin käsivarakameralla ja esimerkiksi matkapuhelimilla. Tavoitteena on tietenkin ollut autenttisuuden kokemus ja sellaisen kuvakielen käyttäminen, jota nykynuoriso ymmärtää. Voisi kuitenkin väittää, että tietty surullinen lakipiste on saavutettu, kun teinit vyöryvät elokuvateattereihin katsomaan kuinka fiktiiviset teinit bilettävät fiktiivisissä bileissä.

Project X:n aikuiset eivät suinkaan edusta järjen ääntä tai auktoriteettia, vaan ovat lähinnä tämän nihilistien sukupolven kanssa kaveeraavia sääliöitä, jotka lopulta jakavat teinien arvomaailman ja moraalikäsitykset. Project X olisi voinut olla letkeä oodi nuoruuden huolettomuudelle ja sille huumaavan päihdyttävälle hetkelle, kun tajuaa, että kaikki on mahdollista ja maailma avoinna. Sen sijaan se on tyhjyyttään kumiseva, ylipitkä video, jonka esittämässä maailmassa toisilla ihmisillä on lähinnä välinearvoa ja tärkeintä on aina se, miltä asiat näyttävät ulospäin. Poikien tavoitteena on järjestää niin legendaariset bileet ja ”muuttaa sääntöjä”, kuten Costa useasti elokuvassa toteaa, että koulun alfaurokset vihdoin noteeraavat poikien olemassaolon ja kuumimmat tytöt lakoavat heidän alleen. Project X onkin totisesti niin sanottujen markkina-arvoteoreetikkojen märkä päiväuni.

Project X on hämmentävän surullinen ja ahdistava katselukokemus. Nuoruus edustaa synkkää tuhovoimaa vailla minkäänlaista idealistisuutta ja raikkaita ajatuksia. Positiivisena huomiona elokuvasta mainittakoon kohtuullisen hyvä soundtrack, mikä toisaalta on ehkä vähintä mitä sopii bile-elokuvalta odottaa. Project X löytänee valitettavan takuulla kohdeyleisönsä, mutta kulttileffapotentiaalia siitä uupuu pahasti. Se on yksinkertaisesti aivan liian väsähtänyt ja laiskasti toteutettu. Ja aivan kuten usein bileiden päätyttyä jäljelle jäävät vain krapula ja morkkis, niin myös Project X:n katsomisesta.