Mona Lisa Smile valkokangas

Julia Roberts esittää länsirannikon vapaan elämänpiirin älykköä, joka vuonna 1953 suuntaa haaveidensa ohjaamana itärannikon konservatiiviseen sisäoppilaitokseen taidehistorian opettajaksi. Paikka paljastuu ennakoituakin vanhoillisemmaksi kouliessaan Amerikan hienoston tyttäristä sivistyneitä ja säädyllisiä vaimoja. Feminismin esitaistelijalla on edessään oikea työmaa.

Tässä vaiheessa mahdollisuudet puhutteleville yhteenotoille eliittikoulun fiinissä atmosfäärissä ovat vielä olemassa. Loppu on kuitenkin silkkaa kokkarepiimää: pitkäveteistä, hapanta ja oksettavia sattumia. 1950-luvun henkisen ilmapiirin kartoittajana elokuva on alistettu täysin standardisoidun nykyviihteen kompromisseille, eikä elokuvaa edes sovi verrata viimevuotiseen melodraamapastissiin Kaukana taivaasta.

Ohjaaja Mike Newell tunnetaan edelleen parhaiten hittielokuvastaan Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Mona Lisa Smile on kaukana tämän raikkaudesta ja elävistä henkilöhahmoista. Hollywood on näköjään taas onnistunut hiomaan särmät pois yhdestä britistä. Jäykkä draama kulminoi Yhdysvallat jälleen kerran onnelaksi, jossa jokainen löytää iloisen kompromissin myötä hymyilevän paikkansa auringon alla. Mitä nyt välillä pitää periaatteita muokata ja itkua tihrustaa. Taiteen kyky rikkoa konventionaalista ajattelua on tarinan keskeinen voimavara. Elokuvassa sitä ei sääli kyllä hyödynnetä kuin askartelun innoittajana. Ainoa fiksu oivallus on se, että tulevaisuudessa vallitsevaa nykyisyyttä tutkitaan lähinnä aikansa mainoksista.

Henkilötasolla käytävä arvokamppailu on elokuvassa pelkkää tukkanuottasilla oloa ja joukko nuoria kyvykkäitä näyttelijöitä jää repliikkejä laukovaksi rekvisiitaksi. Elähdyttävimmässä kohtauksessa nuori vaimo esittelee ystävälleen innosta puhkuen unelmansa täyttymystä: kodinhoitonurkkausta pesukoneineen. Jotain puolessa vuosisadassa on muuttunut ainakin jossain, kun tässä taloudessa pesukoneita käyttää mies.