Mitä meistä puhutaan valkokangas

Oslolainen Nisha (Maria Mozhdah) on koulussa ja kavereiden kesken aivan tavallinen norjalainen teini. Pakistanilainen perhetausta kuitenkin pakottaa Nishan elämään kaksoiselämää. Kotona hän on pakistanilaisen kulttuurin konventioiden mukaan elävä kuuliainen, kaunis tytär, jota isä ylpeänä esittelee kyläilevien setämiesten ahnaiden katseiden edessä. Nisha kärsii moisesta vääränlaisesta huomiosta, mutta vaikenee, koska ei halua pahoittaa vanhempiensa mieltä.

Nishalla on kuitenkin oma tahto, ja iltaisin hän saattaa livahtaa parvekkeen kautta bilettämään muiden nuorten tavoin. Nisha on kiinnostunut pojista kuten muutkin ikäisensä heterotytöt, mutta ei tietenkään kenestäkään isän mielestä kelvollisesta, kunnollisesta pakistanilaispojasta, jonka kanssa voisi mennä naimisiin, vaan aivan tavallisesta pesunkestävästä norjalaisesta. Parvekkeen kautta pääsee suoraan Nishan huoneeseen, ja tuota kautta myös isän (Adil Hussain) pahin painajainen saapuu pisamaisen norjalaisen teinipojan muodossa. Teinit haluavat tutustua toisiinsa ja pussailla, ja se on isälle maailmanloppu.

Kun isä yllättää pojan istumassa keskellä yötä Nishan huoneesta – ja vieläpä tämän sängystä – pääsee helvetti valloilleen. Tytär on tästä lähin isälle esiaviollista seksiä harrastanut saastainen huora ja tuo häpeän koko perheen ja suvun ylle. Äiti on samaa mieltä. Viis siitä että Nisha ei ole vielä edes ehtinyt seksiin asti, nuoret ovat vain vähän pussailleet.

Isä pohtii mitä nyt eteen, olisiko oltava armollinen? Häpeä on pyyhittävä pois, kertovat isän pakistanilaiset kaverit, on oltava ankara, annettava esimerkki etteivät muut pakistanilaistytöt seuraisi perässä ja hairahtuisi länsimaiseen elämäntapaan eli perheen kontrollista vapaisiin suhteisiin. Samat säännöt eivät koske tietenkään miehiä tässä tukahtuneessa ilmapiirissä.

Nishan huoneessa on ristikkokuviolla varustettu verho. Tämä verho symboloi rautaesirippua kahden eri kulttuurin välillä. Vaikka verho on vain kangasta, se voisi yhtä hyvin olla terästä. Vanhoillinen naisia alistava pakistanilainen tapakulttuuri ei voi toimia liberaalissa pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jonkun on annettava periksi, ja se joku ei aio olla Nishan isä. Pakistanilainen kulttuuri kaukana emämaassa alkaa siintää isän mielessä jonkinlaisen pelastavana paratiisina. Samalla isä kuitenkin unohtaa, miksi on itse aikoinaan lähtenyt tästä maallisesta paratiisista parempaa elämää hakemaan.

Isä päättää nujertaa tyttärensä orastavan itsenäisyyden ja päätäntävallan omaan kehoonsa ja elämäänsä. Hän huijaa viekkaudella Nishan mukaansa ja pakottaa tämän matkustamaan kanssaan Pakistaniin, oppimaan niin sanotusti omaa kulttuuriaan. Perillä odottavat sukulaiset ja jälleen tuttu ristikkokuvio, nyt vain konkreettisemmin rautainen. Nishan isällä tuntuu olevan kova kiire pois, ja elokuvassa vihjataankin myös isän jo vieraantuneen pakistanilaisesta yhteiskunnasta ja kunniakoodistosta, vaikka yrittääkin olla muiden silmissä kelpo perheenpää, joka hallitsee naisväkeään. On huomattava, että elokuvassa myös naiset toimivat täysin tapakulttuurin mukaisesti ja pönkittävät vanhaa hyväksi havaittua alistavaa järjestelmää omalla toiminnallaan.

Isä, äiti ja sukulaiset vakuuttelevat itselleen ja Nishalle, että kaikki tehdään tämän omaksi hyväksi. Valehtelu ja itsepetos kohoavat ällöttäviin, liki eeppisiin mittasuhteisiin, sanat saavat päinvastaisen merkityksen kuin mitä niillä tavallisesti on. Viha, häpeä ja omat mitättömyyden tunteet kohdistuvat viattomaan teinityttöön. Nishan oletetusta hairahtumisesta lähtien elokuva muuttuu miltei pakahduttavan ahdistavaksi, sillä niin uskottava on Nishan kohtalo. Tämä ei liene sattumaa, sillä elokuva perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Iram Haqin omiin kokemuksiin. Oman isänsä kanssa ohjaaja teki sovun vasta tämän kuolinvuoteella.

Haqin ohjausdebyytti Jeg er Din (2013) liikkui niin ikään pakistanilaisen ja norjalaisen kulttuurin välimaastossa. Mitä meistä puhutaan on kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta koskettava ja tärkeä puheenvuoro hiljaisten ja alistettujen puolesta. Se on hätähuuto keskeltä länsimaista hyvinvointiyhteiskuntaa: eivätkö demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet kuulukaan kaikille tasapuolisesti? Entä onko oikein, että maahanmuuttajayhteisöissä voidaan eristäytyä ja eristää, elää kaksoiselämää ja noudattaa omaa tapakulttuuria, joka polkee surutta enemmistön eli naisten ihmisoikeuksia? Nämä kysymykset eivät saisi tuntua liian vaikeilta käsiteltäviksi, ja ohjaaja Iram Haqin nostaa ne rohkeasti esiin ja päivänvaloon. Ennemmin tai myöhemmin on otettava kantaa, ja tänä elokuva on hyvä pelinavaus Suomessakin.

Nuoret tekevät joskus vaarallisia ja aikuisten mielestä vääränlaisia ratkaisuja, ja aiheuttavat taatusti mielipahaa vanhemmilleen, oli kyse sitten mistä kulttuurista tahansa. Vanhempien pitäisi silti muistaa ja muistuttaa itselleen silloin tällöin tunnehurrikaanin silmässä, että pohjimmiltaan kyseessä on biologisesti määräytynyt ilmiö, ja aivan terve sellainen. Eläinmaailmassakin poikasten on lähdettävä pesästä, kokeiltava siipiään yrityksen ja erehdyksen kautta. Heräävä seksuaalisuus jos mikä kuuluu nuoruuteen.

Rajat on tietenkin hyvä asettaa, mutta vanhempien on turha odottaa, että niitä noudatetaan orjallisesti. Rajat ovat nimenomaan tehty rikottaviksi, tuumii teini, niin tyttö kuin poika, on aivan sama mistä kulttuurista vanhemmat ovat kotoisin. Jos vastakkainen tai vaikka sama sukupuoli ei ollenkaan kiinnosta, siinä vaiheessa voivat vanhemmatkin huolestua. Jos länsimaisessa yhteiskunnassa haluaa olla täysivaltainen jäsen, on myös hyväksyttävä tietyt pelisäännöt, kuten pyrkimys yhä suurempaa sukupuolten tasa-arvoa kohti. Tämä korostuu varsinkin pohjoismaissa, täällä naiset eivät ole miesten omaisuutta.

Länsimainen aivotutkimus on todistanut, että teini-ikäiset aivot muovautuvat hurjaa vauhtia hormonimyrskyn jyllätessä, eikä käytös pysy aina muutoksen mukana. Teini ei esimerkiksi tunnista kuvista aikuisten tunnetiloja samalla tavoin kuin paljon pienemmät lapset. Vanhempien ja lasten suhteita tulisikin määritellä vanhoillisten tapakoodistojen sijaan molemminpuolisella rakkaudella ja keskinäisellä kunnioituksella. Teini ei tähän välttämättä pysty, mutta on silti hyvä huomata, että kaiken kapinoinnin keskelläkin omiin vanhempiinsa voi luottaa. Kunpa joku kertoisi tämän omasta pikkusieluisuudestaan kärsivälle Nishan isälle, ennen kuin on liian myöhäistä.