Mitä meistä puhutaan kotikatsomo

Muihin pohjoismaihin verrattuna norjalainen elokuva on jostain merkillisestä syystä kohtalaisen tuntematonta ja usein vaatimatontakin. Onneksi laadukkaita ja monipuolisia tv-sarjoja on alkanut putkahdella iloksemme, kruununa tietysti huippu Skam (2015–2017). Sarjojen kautta on saatu silmäystä nyky-norjalaiseen yhteiskuntaan.

Mitä meistä puhutaan alkaa kuin Skamin jakso. Monikulttuuriset nuoret elävät elämäänsä Oslossa tasapainotellen vanhan ja uuden maailman välillä, kotibileissä bailaten ja kotona naisen oikeaa käytöstä opiskellen. Pakistanilaisperheen 16-vuotias tytär Nisha (Maria Mozhdah) joutuu näiden kahden maailman puristuksiin jäädessään kiinni pussailusta perinorjalaisen kjærestensa kanssa. Jottei moinen hullutus leviäsi yhteisössä kulovalkean tavoin, setien parlamentti päättää toimittaa tytön käytännössä vankeuteen isien maille Pakistanin takakylään. Ja tämä on vasta ongelmien alkua.

Tarinan traaginen syöksykierre tuntuisi liioittelulta, jollei sen tietäisi perustuvan ohjaaja Iram Haqin omiin kokemuksiin. Valitettavasti tapahtumien ulkoinen kuvaus vie kuitenkin suurimman osan ajasta, kuten usein hurjien tositarinoiden kanssa käy. Hahmoihin ei ehdi juurikaan samaistua, kun heidän tunteensa jäävät ylitselyövien käänteiden alle. Elokuvaa katsoessa käykin niin, että kauheudet etäännyttävät ja katsojana odotan vain seuraavaa onnettomuutta.

Kuvaus on paikoin uskomattoman kaunista, ja yksittäisissä kuvissa ja kohtauksissa tekisi mieli pysähtyä pidemmäksikin aikaa. Näyttelijöistä erityisesti isää esittävä, kokenut näyttelijä Adil Hussain (muun muassa Piin elämä, 2012) saa parissa kohtauksessa aikaa keskittyä ristiriitaisten tunteiden kanssa kamppailuun. Haq kertoo saaneensa tehtyä isänsä kanssa sovinnon ennen tämän kuolemaa, ja tämä on varmasti vaikuttanut näihin muutamiin inhimillistäviin kohtauksiin. Myös päähenkilö Nishan voimattomuus on paikoin käsinkosketeltavaa.

Yhteisön harjoittama painostus omaa tietä etsiviä kohtaan on elokuvan aiheena valtavan tärkeä, ja valkokankaalla kuultujen äänten moninaisuus välttämätöntä. Ohjaaja on kuitenkin tässä tapauksessa joutunut käymään omaa traumaansa läpi, ja se tekee katsomiskokemuksesta raskaan. Myös elokuvan rakenne ja kokonaisuus ovat kovin perinteisiä, eli tarina on ollut elokuvataidetta suuremmassa roolissa. Onkin niin katsojasta kuin katsomishetkestä kiinni, kumpi tuntuu oleellisemmalta.