Minä en pelkää valkokangas

Minä en pelkää vie heti vastustamattomasti mukanaan. Tunnen iholla keskipäivän auringon paahteen ja sieraimissa rutikuivan pellon hajun. Kuulen viljan sivaltavan multaisia jalkoja, kun lapsijoukko rymistelee kilpajuoksuaan loputtomien, kultaisten peltojen halki. Mutta idyllissä on särö. Samoissa kuvissa voi aistia selittämätöntä uhkaa. Lapsuuden viattoman sinisellä taivaalla on varjo, siitä vihjaavat seipääseen teurastettu kana, aavemainen taloraunio, lapsijoukon julma johtaja.

Tapahtumat sijoittuvat kesään ja ne nähdään Michelen (Giuseppe Cristiano) silmin. Hän on hyvätapainen, hiljainen poika, käy viidettä luokkaa ja huolehtii pikkusiskostaan. Hän keksii öisin tarinoita, jotka auttavat hahmottamaan maailmaa. Hän on erilainen kuin muut lapset, sillä hänellä on empatian kyky ja oikeuden taju, joita hän ei joukossakaan häpeä näyttää. Hän jäljittelee isäänsä, suoraviivaista, lihasvoimaan luottavaa maalaismiestä. Mutta isä on harvoin läsnä eikä osaa kohdata poikaansa. Poika onkin enemmän isänsä vastakohta, niin kuin lapset usein ovat.

Michele kuvittelee löytävänsä autiotalon pihamaan kätköstä mittaamattoman aarteen. Sen sijaan hän näkee kuopassa kahlitun, nälkiintyneen pojan, Filippon (Mattia di Pierro), jota alkaa salaa ruokkia. Viikkojen vankeus pimeässä matojen ja rottien kanssa on vienyt pojalta toivon, mutta hän on peloton, sillä uskoo olevansa kuollut. Tapa jolla Michele kohtaa tilanteen, on epälooginen ja juuri siksi hyvin aito. Päällimmäinen tunne on uteliaisuus. Samalla kun Michele tajuaa, että jotain on pahasti vialla, hän käyttäytyy arkipäiväisen järkevästi. Filippo on alkusäikähdyksen jälkeen ennen muuta samanikäinen poika. Hän on mahdollinen leikkikaveri, ei niinkään maakuopan vanki, joka pitäisi saada ulos. Katsojalle Filippo on kuin luonnoton ilmestys toisesta maailmasta. Tästä johtuen hänen hahmonsa herättää pelkoa ja vastenmielisyyttä. Luurankomainen ruumis on veltto, puhe oudon kimeää. Hänestä on tehty häväistyn viattomuuden kuva, vastapari pahuudelle, jonka uhriksi hän on joutunut.

Lasten maailmassa pienet asiat ovat suuria ja ne otetaan vastaan vakavina. Asiat kohdataan ensimmäisiä kertoja, eikä kokemuksen tuomaa perspektiiviä ole. Elokuva tavoittaa tämän huolellisesti lukuisissa yksityiskohdissa ja kokonaisuutena. Niin myös pääteemat, luottamus ja petturuus, näytetään molemmissa mittakaavoissa. Poikien välille kehittyvää ainutlaatuista ystävyyttä ja luottamusta koetellaan. Molemmat pakotetaan kohtaamaan aikuisten maailman rumat pelisäännöt. Michelen luottamus isään on liikuttavan haavoittumaton, kuten elokuvan kohtalokas loppu näyttää. Lapsinäyttelijät ovat ohjaajan koetinkivi. Onnistuessaan he tavoittavat luonnollisuuden, jota aikuisnäyttelijä ei voi luoda. Salvatores saa lapset hehkumaan; katsokaa vaikka päättäväistä, ristiriitojen riipomaa Micheleä tai pikkuista Mariaa (Giulia Matturo) valtavissa silmälaseissaan haukkaamassa meloniviipaletta.

Käsikirjoitus on täyteläinen. Se kasvattaa jännitystä asteittain, viljelee täsmällistä symboliikkaa, tuo lihalliset henkilönsä lähelle. Tarina perustuu keväällä suomennettavaan Niccolo Ammanitin samannimiseen romaaniin. Elokuvakäsikirjoituksen teki Ammanitin kanssa Francesca Marciano.