Kaunis elämä valkokangas

"Jos olisin tiennyt saksalaisten keskitysleirien kauhuista, en olisi voinut tehdä Diktaattoria: en olisi voinut laskea leikkiä natsien mielettömästä murhanhimosta." Näin tunnusti elämäkerrassaan Charles Chaplin, jonka Hitler-satiiri tuli ensi-iltaan vuonna 1940. Chaplinin visiossa natsikoneistoa vastassa oli pieni juutalainen parturi.

60 vuotta myöhemmin Chapliniin verrattu italialaiskoomikko tekee sentimentaalisen komedian, jossa pieni juutalainen kirjakauppias taistelee tutkainta vastaan italialaisella keskitysleirillä. Ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Roberto Benignin Kaunis elämä on ollut hillitön menestys ympäri maailmaa, mutta se on saanut osakseen myös vilpitöntä inhoa: saduksi naamioidun tarinan on katsottu tekevän kansanmurhasta helposti sulavaa viihdettä.

Olipa kerran…

Benignin satu alkaa vuonna 1939 Mussolinin fasistisesta Italiasta. Kavala maailma on kaukana toskanalaisesta idyllistä: tulevasta diktaattorien välienselvittelystä kielivät vain fasistibyrokraatin sohvalla tyynysotaa käyvät kaksospojat Adolf ja Benito. Myös päähenkilö Guido tuntuu olevan onnellisen tietämätön uhkaavasta maailmanpalosta: hilpeä pikkumies vain tarjoilee juutalaisen enonsa ravintolassa ja liehittelee kaunista Doraansa.

Guido on sadun nokkela sankari, joka saapuu noutamaan prinsessansa suurella, vihreällä (!) ratsullaan. Roolien sisältö on sen mukainen: keppostelevana Guidona Benigni pääsee estoitta esittelemään "koomikon" taitojaan, kun taas Dora (Benignin vaimo Nicoletta Bruschi) toimii lähinnä hänen suurisilmäisenä, mykkänä ihailijanaan. Suulaista rooleistaan etenkin Jim Jarmuschin elokuvissa (Down By Law, Night on Earth) tunnettu Benigni viljelee fyysisiin vitseihin perustuvaa slapstick-komiikkaa, jota toiset ovat tosiaan verranneet itsensä Chaplinin otteisiin - makuasia, itse koin Benignin reuhtomisen lähinnä kiusaannuttavana. Bruschi onnistuu ilmaisemaan surumielisillä kasvoillaan kymmenen kertaa enemmän kuin rauhattomasti rimpuileva aviomiehensä.

Kuinkas sitten kävikään…

Kuin kunnon sadussa ainakin Guido ja Dora saavat toisensa ja viettäisivät kai loppuelämänsä onnellisesti yhdessä elleivät saksalaiset miehittäjät ennättäisi Italiaankin. Myös Guido, Dora ja heidän poikansa Joshua kuljetetaan juutalaisina keskitysleirille. Guido haluaa säästää poikaansa keskitysleirin hirvittävältä todellisuudelta ja uskottelee tälle, että vartijat ja vangit ovatkin vain pelinappuloita leikissä, jonka tuhat pistettä keränneelle voittajalle on luvassa tankki. Katsojan jännitettäväksi jää, kuinka Guido perheineen selviää makaaberista kuurupiilostaan kuoleman kanssa.

Benignin elokuvaa ei voi olla asettamatta vasten keskustelua, jonka maailmanlaajuisessa mittakaavassa viimeksi herätti Steven Spielbergin keskitysleirikuvaus Schindlerin lista (1993). Juutalaisten joukkomurha on murheellisuudessaan ja käsittämättömässä julmuudessaan niin traumaattinen asia, että sen kuvaamista ylipäänsä, saati sitten populaarin elokuvan keinoin, on pidetty paitsi mahdottomana myös loukkaavana oikeiden leirien kauhut kokeneita kohtaan.

Niin hyvää tarkoittava kuin Kaunis elämä tahdonvoiman ja myönteisen elämänasenteen puolesta puhuessaan onkin, se ärsyttää nimenomaan yksinkertaistavalla tavallaan esittää monimutkainen asia helposti nieltävässä muodossa, jossa liikutuksen hetki siellä, helpottavan naurun tuokio täällä lieventävät katsojan ahdistusta. Kauniin elämän tarkoituksena ei varmaan ole väittää, että elämä on ihanaa keskitysleirilläkin, kun sen oikein oivaltaa mutta tällainenkin tulkinta sen rivien välistä voisi olla luettavissa.

Guido tuntuukin leikkivän kuurupiiloa paitsi poikansa myös katsojan kanssa, jolle tarjoillaan vaaleanpunaisia valheita tylyn todellisuuden sijaan. Pienellä itsekriittisyydellä hampaattoman sentimentaalisuuden sijaan elokuvasta olisikin voinut saada allegorian esimerkiksi yksilön ja viihdeteollisuuden välisestä suhteesta.