Kaksinaamaista peliä valkokangas

Englanniksi ”heist movieksi” kutsuttu genre on yksi elokuvahistorian vakiolajityypeistä. Se merkitsee ryöstön suunnittelua ja toteuttamista seuraavaa teosta, jossa roolihahmot huiputtavat toinen toistaan arvaamattomin juonenkääntein, joiden tarkoituksena on yllättää katsoja. Näiden elokuvien kulta-aikaa olivat erityisesti 1950–1960-luvut, jolloin viihde ammensi aineksia tarinoihinsa paitsi pankkiryöstöistä, myös kylmän sodan agenttimaailmasta. Tuolta ajalta ovat peräisin esimerkiksi sellaiset kevyen rennot rosmoilut kuin Thomas Crownin tapaus (1968) ja Riehakas ryöstö (1969).

Genre elää vahvana nykyäänkin, josta osoituksena ovat edellä mainittujen elokuvien uusintafilmatisoinnit (1999 ja 2003). Kultasuoneen iski Steven Soderbergh elokuvallaan Ocean’s Eleven (2001 – uudelleen lämmitetty versio sekin), joka poiki kaksi jatko-osaa (2004 ja 2007). Tällä kertaa nokkeluuttaan alalla kokeilee muun muassa Medusan verkon (2002), Medusan iskun (2004) ja Medusan sinetin (2007) käsikirjoittajana kunnostautunut Tony Gilroy. Herrasmiesvarasta esittää Clive Owen ja tämän rakastajatarta Ocean’s Elevenistäkin tuttu Julia Roberts. 2000-luvulla kassakaapit ja valtion salaiset asiakirjat ovat vaihtuneet liikesalaisuuksien urkkimiseen.

Näistä arvuutteluleikeistä nauttiminen on varmasti makuasia. Rakenteeltaan kunnianhimoinen Kaksinaamaista peliä lyö heti aluksi korttinsa pöytään: katsojalle ei selitetä mitään niin henkilöistä kuin salaperäisestä keksinnöstäkään, jota keskenään kilpailevat yhtiöt kummatkin hamuavat. Tässä siis suurin piirtein kaikki, minkä elokuvan ensimmäisestä tunnista ymmärtää, sillä se kerii tapahtumien syitä ja seurauksia auki päinvastaisessa järjestyksessä. Tarina poukkoilee rasittavasti edestakaisin ajassa ja paikassa kliseisillä ”Rooma kaksi vuotta myöhemmin” -tyyppisillä siirtymillä. Entä miksi Owen ja Roberts toistelevat kerta toisensa jälkeen samoja vuorosanoja toisilleen? Välillä tuntuu kuin katsoisi Alain Resnais’n elokuvaa.

Kärryille pääsemistä odotellessa voi toki nauttia elokuvan ulkoisista puitteista, jotka ovat viimeisen päälle komeine maisemineen ja hyvännäköisine tähtipareineen. Jälkikäteen ajatellen lampun syttyminen on kuitenkin lopulta laiha lohtu tämän patsastelun seuraamisesta, sillä juonta ymmärtämättömänä siihen ei myöskään pysty hetkeksikään eläytymään. Pökkelömäisen Owenin ja ehostetun Robertsin välillä ei myöskään yksinkertaisesti kipinöi, mikä on kohtalokasta kahden ex-agentin romanssin varaan rakentuvalle elokuvalle. Siitä puuttuu niin ikään se letkeän humoristinen tunnelma, joka teki edellä mainitusta Ocean’s Elevenistä niin viihdyttävän elokuvan.

Odotusten mukaisesti tapahtumien logiikka siis selviää elokuvan loppua kohden, jolloin langat solmitaan yhteen viimeistä myöden. Katsoja osaa jo kuitenkin odottaa käänteentekevää loppuratkaisua, jonka mukaisesti joku joutuu petetyksi. Kikkailulta maistuvan elokuvan ”yllätykset” ovat siis kaikkea muuta kuin hätkähdyttäviä siitä yksinkertaisesta syystä, että näiden tarinoiden idea on jo niin läpikotaisin tuttu. Ennalta arvaamattominta varmaan olisikin, jos kaikki sujuisi kerrankin suunnitelmien mukaan…