Idiootin kasvatushuolet

Minä olen Sam kertoo henkisesti jälkeen jääneen Sam Dawsonin (Sean Penn) yrityksestä toimia oman tyttärensä Lucyn (Dakota Fanning) kasvattajana. Yksihuoltajaksi päätyneen Samin vaikeudet alkavat, kun tytär täyttää 7-vuotta ja hän osoittautuu nopeasti älykkäämmäksi kuin isänsä. Tyttären kouluvaikeudet ja Samin epäonnistuneet pyrkimykset tilanteen tasapainottamiseksi johtavat lastensuojeluviranomaisten väliintuloon. Sam menettää huoltajuutensa, mutta hyvän onnensa ansiosta hän saa puolelleen vaikutusvaltaisen naisjuristi Rita Harrisonin (Michelle Pfeiffer), joka aloittaa pitkän kamppailun viranomaisia vastaan.

© 2001 New Line CinemaJessie Nelsonin ohjaustyö on ihan mallikelpoista ja osittain aika kokeilevaakin. Elokuvasta tuntuu löytyvän ainakin joitain dogma-lajityyppiin viittaavia lainoja, joita ovat ennen kaikkea idioottien nostaminen pääsankarin rooliin sekä välillä vähän levottoman vapaasti heittelevä kuvaustyyli. Toisaalta nämä piirteet jäävät melko taka-alalle. Näyttelijäsuoritukset vaikuttavat aika onnistuneilta. Sean Penn eläytyy omaan idiootin rooliinsa todella loistavasti ja vääntelee naamaansa ihan kiitettävällä tavalla. Dawsonin tyttärensä roolissa nähty Dakota Fanning on todellinen lahjakkuus, joka vaikuttaa huomattavasti ikäistään kyvykkäämmältä. Michelle Pfeiffer on puolestaan oma tylsä itsensä, mutta ei nyt sentään aivan ärsyttävyyteen asti.

© 2001 New Line CinemaElokuvassa ei ole sinällään mitään kovin pahasti pielessä. Ongelmana vain on, että Minä olen Sam on asteen verran liian pitkä ja epäuskottava pitääkseen katsojan aivan täysivaltaisesti otteessaan. Mukana on taas liikaa oikeusalidramatiikkaa ja halpahintaista huumoria. Ohjaajan itsensä laatimassa käsikirjoituksessa on myös aika runsaasti melkoisia epäuskottavuuksia. On sinällään aika älytön idea edes uskotella, että 7-vuotiaan lapsen tasolle vajonnut Sam Dawson todella voisi huolehtia tyttärestään ja käydä samalla säännöllisesti töissä. Sinällään on aivan hatunnoston arvoista korostaa, että oman lapsen rakastaminen ja huolehtiminen ei ole aina älykkyysosamäärästä kiinni.

Lapsen riistäminen häiriintyneeltä vanhemmalta on teemana mielenkiintoinen, vaikka sitä on aikaisemmin käsitelty huomattavasti paremmin. Ensimmäisenä mieleen tulee Ken Loachin rujo ja nihilistinen Ladybird Ladybird. Jessie Nelsonin elokuvassa sen sijaan aurinko paistaa jatkuvasti ja pahatkin ongelmat ovat ohimeneviä. Luultavasti huomattavasti parempaan lopputulokseen oltaisiin päästy, jos tarinaan olisi tuotu mukaan edes vähän katu-uskottavaa synkkyyttä. Hollywood-tasoisena ihmissuhdedraamana Minä olen Sam on kuitenkin aivan kelvollista katsottavaa. Se on kiiltokuvamainen, mutta omalla tavallaan ihan viehättävä.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä



Lue myös