Isä Amaron rikos valkokangas

Isä Amaron rikos on elokuva materian ja hengen kaksintaistelusta Meksikon peräkylillä. Isä Amaro valmistuu papiksi ja saa pestin pienestä maalaiskaupungista. Hänet otetaan vastaan avosylin ja yhteisö on ihastuksissaan nuoresta ja komeasta paimenesta. Seurakunta ei kuitenkaan ole sitä, miltä päälle päin näyttää. Isä Amaron vanhempi kollega, isä Benito, salaa jotain niin kirkon sairaalahankkeen kuin makuuhuoneensakin suhteen. Naapuriseurakunnan isä Nataliota taas syytetään sissiliikkeen tukemisesta. Pian myös isä Amaro saa huomata, että moraali on kovin suhteellinen käsite.

Isä Amaron rikos on herättänyt Meksikossa kohua kritiikillään katolista kirkkoa kohtaan. Elokuvan papit elävät yhteisönsä keskellä ja näyttäytyvät yhtä maallisina kuin kuka tahansa seurakuntalainen. Rikollisjärjestöt ovat saattaneet valonkantajat kiusaukseen tarjoamalla rahaansa kirkon hankkeisiin. Rahanpesussa pappien on luonnollista vetää itse välistä ja samalla kiitollisuuden velka alamaailmaan on peruuttamaton.

Kirkon kritiikki kulminoituu elokuvan henkilöhahmoissa. Gael García Bernalin näyttelemä isä Amaro saa symboloida sitä prosessia, kun tahraamaton sielu likaantuu. Hän on se, jonka kautta elokuva kertoo, kuinka hyvä antaa periksi, turmeltuu ja lopulta turtuu. Mielenkiintoiseksi kritiikin tekee se, ettei mitään katharsista tapahdu. Huolimatta henkilöhahmojen kehityksestä suuret linjat säilyvät. Gangsterit jatkavat bisnestään ja korruptiota. Poliitikot ja lehdistö pelotellaan hiljaisiksi. Kirkko tyytyy täyteen kolehtilippaaseen turhia kyseenalaistamatta. Toisinajattelijat, kuten isä Natalio, savustetaan pihalle. Uhrinsa saavat antaa sivulliset, köyhät ja hiljaiset kansalaiset.

Isä Amaron rikos oli Oscar-ehdokkaana parhaan ulkomaisen elokuvan sarjassa. Ilmeisesti sen kritiikki katolista kirkkoa kohtaan on herättänyt monissa niin suuria intohimoja, ettei itse elokuvaan ole kiinnitetty suurempaa huomiota. Sen kritiikki jää nimittäin puolivillaiseksi, monestakin eri syystä. Ensinnäkin, vastaava tarina on nähty moneen kertaan. On mielikuvituksetonta arvostella katolista kirkkoa nostamalla pääosaan kauniin ja viattoman nuorenparin intohimoinen suhde. Katsoja tietää, miten heille tulee käymään. Toiseksi, elokuvassa papiston paheet näytetään pikku puuhasteluina eikä suuria kytköksiä huumekartellien ja kirkon välille ole rakennettu. Niihin vain viitataan. Kolmanneksi, on vaikeaa ajatella pahaa Gael García Bernalin näköisestä ihmisestä. Papisto yleensäkin näytetään vain hölmönä pelinappulana isojen poikien leikeissä. Katsoja ei pääse lähelle yhtäkään roolihenkilöä ja siksi jää epävarma olo siitä, onko mitään rikosta koskaan tapahtunutkaan. Tai pahempaa, elokuva jättää välinpitämättömäksi.