!?!

Elokuvissa voi edelleen yllättyä järkyttävällä tavalla. Kun on luullut, että on nähnyt jo kaiken mahdollisen, niin joku hulluwoodissa onnistuu määrittelemään huonouden ja mauttomuuden yhä uudestaan ja uudestaan. Olin vakuuttunut ikimuistettavien piirrossankariemme Beavisin ja Butt-Headin putsanneen höhöttelyllään teinihörhöilyn pelikentän lopullisesti. Kukaan tuskin osasi ottaa huomioon sitä vaihtoehtoa, että joku keksisi tuoda näiden veijarien munattomat kopiot valkokankaalle elävinä ihmishahmoina!

Teinihuumorissa on aina ollut sijansa tisseille, pieruille ja muille eritteille sekä sekopäiselle juhlimiselle. Yleensä nämä elokuvat jakautuvat kahteen alalajityyppiin eli poikamaisiin ja tyttömäisiin teinielokuviin. Poikamaisissa versioissa remutaan ja tyttömäisissä taas ihastutaan. Huumorin repiminen teinien orastavasta seksuaalisuudesta on aina omalla kierolla tavallaan hauskaa. Mitä vilpittömämmästä seksuaalisuuskäsittelystä on kysymys, sitä riemastuttavampaa katsojalla on. Laskelmoitua huumoria tisseistä ja pippeleistä viljelevät elokuvat taas kilpistyvät yleensä itsestäänselvyyksiin, eivätkä ne uskalla tosissaan edes rajoja rikkoa.

Dude, Where’s My Car? lukeutuukin sitten aivan omanlaiseensa joukkoon. Sille on mahdotonta keksiä edes vertailukohtaa, sillä viime aikojen poikamaiset teinihöpötykset, kuten American Pie ja Road Trip, vaikuttavat huonoudessaan suorastaan nerokkailta tekeleiltä tähän verrattuna. Tämä Dude-elokuva vyöryttää katsojansa eteen kaksi tarkoituksetonta persepäätä, Jessen = Butt-Head (Ashton Kutcher) ja Chesterin = Beavis (Sean William Scott). Hemmot ovat juhlineet niin rankasti, että muisti on mennyt, ja seuraavat vajaa puolitoistatuntia palautellaankin muistia etsittäessä Jessen autoa. Omaperäisyydessään suorastaan…

Teinielokuvissa olen eniten ihmetellyt sitä, miten amerikkalaiset teinit aina ovat muka niin humalassa, etteivät edes muista mitään, saati kärsi krapulasta. Tunnettu tosiasiahan on, että amerikkalaista iskukuumennettua tiskivesi-budweiseria ei pysty juomaan edes humalluttavaa määrää. Ilmeisesti purukumiteinit lisäävät jotain ylimääräistä energiaeliksiiriä juomiinsa. Tämän problematiikan lisäksi Dude-leffassa hemmotellaan, öhötellään, ähätellään, hinkitellään ja hehetetään. Tekelettä katsoessa alkoi jo elokuvan tekemisen tarkoitusperät mietityttää.

Pääosaparin suutaan ammollaan pitävät esittäjät ovat jotenkuten jopa tuttuja. Herra Scott on bailannut aiemmin molemmissa jo mainituissa teinipoikaleffoissa ja Kutcher hölmöilee Nelosella That 70’s Show’ssa. Tuskin tämä näennäinen tunnettavuus on voinut olla syy tällaisen tekeleen valkokangaslevitykseen. Näin huonolla teinielokuvalla halveksitaan ja aliarvioidaan jopa jo muutoinkin huonossa huudossa olevia teinikatsojia.

*
Arvostelukäytännöt