Bond 4-Ever

Bond-elokuvista kirjoittamisen täytyy käytännön pakosta olla aina syklistä kirjoittamista: pitkään aikaan yksikään sarjan elokuva ei ole voinut tulla toimeen omilla ansioillaan, vaan niiden on täytynyt luoda omalakinen tekstikonstellaatio, jolla elokuvan aukkoja, tyhjyyttä ja lapsellisuuksia voidaan paikata ja jolla voidaan vedota katsojan popkulttuuripääomaan ja tulkinnalliseen turhamaisuuteen. Syklin uusimman Kuolema saa odottaa (Die Another Day) voidaan ensiksi todeta kuuluvan tiukasti 1990-luvulla uudelleen synnytettyyn Bondiin kylmän sodan jälkeiseen puhtaaseen product placementin ja brändien maailmaan kuuluvine aspekteineen. Onttoutta ja merkityksettömyyttä on peitetty toisaalta kasvattamalla hienojen esineiden määrää, toisaalta paisuttamalla niiden tuhoamiseen liittyvää tehostepatteristoa. Kuntoisuutensa muissa genreissä osoittanut Lee Tamahori (esimerkiksi Kerran sotureita, 1994) ei ole juuri löytänyt lisäarvoa vanhoista kaavoista vaan on tyytynyt viemään kiillon ja räiskeen jälleen vähän pidemmälle.

© 2002 Danjaq and United Artist Corp.Kommandotehtävä Pohjois-Koreassa päättyy huonosti Bondin jäädessä kiinni. Seuraa varsin harvinainen - kenties ainutlaatuinen - ja tummasävyinen alkutekstijakso, jonka aikana sankaria kidutetaan. Lopulta Bond luovutetaan briteille. MI6 epäilee 007:n vuotaneen tietoja eikä pidä häntä enää palveluskelpoisena: alkaa kunnianpalautusnarratiivi. Bondin sydämen sykkeen tahtiin esitetyt mustavalkoiset vankilamielikuvat ovat Tamahorin viimeinen omaleimainen anti elokuvaan, tähän saakka sankarin koettelemukset on kuvattu jotakuinkin koskettavasti ja visuaalisesti mukiinmenevällä, kolkolla tavalla. Kuvattu voisi olla jopa jostain toisesta elokuvasta, alku tarinalle, jolla ehkä olisi jotain uutta ja mielenkiintoista kerrottavaa. Elokuva saa ainoan kasvonsa prologi- ja alkutekstijaksonsa ansiosta.

Kun Bond tyrmää hoitajansa, sukeltaa mereen ja marssii märässä yöpaidassa hongkongilaiseen loistohotelliin käy kuitenkin heti paikalla selväksi, että alun synkistely on jätetty sikseen ja elokuva ajettu sille tutulle raiteelle, jota määrittelevät korkeat tuotanto-, oktaani-, adrenaliini- ja testosteroniarvot. Tästä eteenpäin Bond hyppii rutinoituneesti ympäri maapalloa, häpeämättömillä turistikuvastoilla eksoottisiksi rakennetuista Kuubasta ja heritage-Englannista surrealistiseen jääpäämajaan Islannissa ja vielä lopuksi vaaralliseen kolmanteen maailmaan, jota Pohjois-Korea edustaa - kaikki aikaisemmista elokuvista tuttuja paikkatrooppeja.

© 2002 Danjaq and United Artist Corp.Mukana on näin viitteitä kylmään sotaan (Pohjois-Korea), Lewis Gilbertin (esim. You Only Live Twice, Moonraker) aikaista ylilyötyä fantasmagoriaa (jääpäämaja ja avaruustykki) 1990-luvun "girlpoweria" (Dench, Berry, Pike), pinnallista, mutta muodikasta globalisaatiokritiikkiä (konfliktitimantit) ja vielä pinnallisempaa kyberpunkia (Gravesin haarniska, Q:n "holokansi"). Kaikki elokuvat ovat intertekstuaalisia, mutta Kuolema saa odottaa hajoaa pelkäksi kohtausten, genre- ja tyylialluusioiden sisäsiittoiseksi verkostoksi. Bond-välinevarastossa itseironia varsin yllätyksettä käännetään huippuunsa, kun 007 sormeilee vanhoja laitteitaan Q:n hössöttäessä taustalla. Kohtaus, ja kaikki sen kaltaiset aiemmissa sarjan elokuvissa, on myös julkea hurraa-huuto koneistolle, joka vuodesta toiseen saa myytyä miljoonayleisöille anakronistisen sankarin, joka kuuluisi itse samaan eksplisiittisesti esiteltyyn rojumuseoon. Ei voi olla ajattelematta, että kyseessä on ironia, joka halvan postmodernin viittauspelin varjossa virnuilee suoraan yleisölle.

Kaksinaamaiset sanaleikit kuulostavat jo enemmän Austin Powersilta kuin Bondilta itseltään ja tippuvat unissakävelijöiltä vaikuttavien näyttelijöiden suusta sulavalla automatiikalla. Syklin myytit puhuttavat näyttelijöitä Levi-Straussin sanonnan mukaan kirjaimellisesti. Roistot, kuten Robert Carlyle, Jonathan Price ja Julian Glover, ovat perinteisesti tuoneet mukaan bond-machismoa tasapainottavaa mielipuolista hehkua. Yune ja Stephens, kaksi mielenkiinnotonta stereotyyppiä, patsastelevat elokuvan läpi löytämättä kipinän kipinää.

Viileän double entendren lomassa tuhotaan tolkuttoman kalliita luksusesineitä ja -ympäristöjä. Bond-elokuvista puhutaan yleisesti bränditietoisina tuotekavalkaadeina, mutta harvemmin puututaan niitä koskevaan potlatch-mentaliteettiin, jonka kehyksissä samaiset esineet räjäytetään atomeiksi. Toisaalta elokuvat pröystäilevät tuotteiden korkeilla statusarvoilla, toisaalta ne toteuttavat muita toimintaelokuvia kärjistetymmin päähenkilön kautta tärkeän valtafantasian. Keskushenkilö saa rangaistuksetta tuhota samoja, arvossa pidettyjä ja arvoa antavia esineitä. Hänellä on sitä, mitä keskivertokuluttajalla ei ole: valtaa tuotteiden yli. Yhdysvalloissa Kuolema saa odottaa on jo päihittänyt Harry Potterin. Ehkä sen tuho-orgiat ovat tarpeellista terapiaa, ehkä se on "vihan tunti", jonka jokainen - pienine orwellimaisine sivuvaikutuksineen - tarvitsee.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,2 / 6 henkilöä



Lue myös