D-Tox valkokangas

1990-lukua voidaan pitää sarjamurhaajien vuosikymmenenä Hollywoodissa. Trendihän alkoi Uhrilampaiden (1990) suhteettomat mittasuhteet saaneesta kohusta jatkuen Seitsemän (1995) ja Copycatin (1997) kautta 2000-luvun Hannibaliin (2001) ja lisääkin lienee tulossa. Neljäs tammikuuta teattereihin tuleva ja Sylvester Stallonen tähdittämä D-Tox on 1990-luvun viimeinen sarjamurhaajatrilleri. Sen kuvaukset lopetettiin jo toukokuussa 1999, mutta Euroopan teattereihin se saapuu vasta nyt. Elokuva on piinaavan erinomainen, muttei aivan yllä genrensä huippujen tasolle.

Stallone esittää FBI-agentti Jake Malloyta, joka on pitkään jahdannut murhaajaa, joka on raskaalla kädellä verottanut hänen kollegojaan elämän kirjoista. Kun tappaja lopulta surmaa Malloyn tyttöystävän, agentti romahtaa ja tarttuu pahasti pulloon. Hänet lähetetään selviämään erämaan keskelle päihderiippuvaisten poliisien vieroitusklinikalle, jonka asiakaskunta kuitenkin alkaa pienenemään salaperäisellä tavalla. Karmea totuus paljastuu ja Malloy aloittaa jahdin moniongelmaisten kollegojensa kanssa.

D-Toxin kaksikymmentä ensimmäistä minuuttia ovat huikean jännittävää Malloyn ja murhamiehen kissa ja hiiri -leikin kuvaamista ja tunnetta on paljon mukana Stallonen tajuttua saapuneensa kotiinsa liian myöhään. Tämän jälkeen elokuva tasoittuu ja muuttuu lopulta varsin tyypilliseksi suljetun laitoksen kauhukuvaukseksi. Suurempiin kliseisiin Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan ohjaaja Jim Gillespie ei kuitenkaan sorru. Jännitystä riittää loppuun asti. Ote on huomattavasti jämäkämpää kuin esimerkiksi Stallonen aiemmissa, niin ikään vankina olemisen tematiikkaa pursuavissa Kahleissa (1989) ja Daylight - paniikki tunnelissa (1995) -elokuvissa.

D-Tox ei keränne Euroopassa kovin huikeita katsojalukuja, mutta on silti tutustumisen arvoinen. Stallone näyttää ikäiseltään ja kypsyy näyttelijänä silmissä. Rutinoidut kanssanäyttelijät Kris Kristoffersonin ja Hill Street Bluesista tutun Robert Proskyn johdolla tarjoavat luotettavan lopputuloksen.