Closer - iholla valkokangas

Mike Nicholsin viimeisin ohjaustyö Closer – iholla jatkaa suorapuheisuudellaan samoilla linjoilla kuin hänen edellinen ohjauksensa, Yhdysvalloissa kohua herättänyt tv-sarja Angels in America. Samalla elokuvan kylmä, vaikkakin intensiivinen tunnelma muistuttaa erehdyttävästi Nicholsin uran alkupään vaikuttavinta ohjaustyötä, Miehuuskoetta (1967). Ruumiillisuus, seksi, sukupuolielimet, eritteet, himo, pano – sanoja ja teemoja, jotka toistuvat Closerissa kerta toisensa perään. Elokuva onkin täsmällinen esimerkki, tosin varoittava sellainen, nykypäivän yhteiskuntaa vaivaavasta, pakkomielteen omaisesta suhtautumisesta seksiin ja siitä puhumiseen.

Elokuvassa neljän ihmisen polut kohtaavat tuhoisin seurauksin. Alice (Natalie Portman) on New Yorkista Lontooseen hetken mielijohteesta lähtenyt luonnonlapsi, joka herättää kuolinilmoituksia kirjoittavan Danin (Jude Law) mielenkiinnon. Danin Alicesta kirjoittaman kirjan kautta amerikkalainen valokuvaaja Anna (Julia Roberts) ilmaantuu parin elämään, sekoittaen Danin pään. Monimutkainen ihmissuhdevyyhti saavuttaa solmukohtansa, kun kuvioihin tulee mukaan vielä ihotautilääkäri Larry (Clive Owen), joka kaappaa Annan itselleen. Petosten ja intohimon keskellä on neljän, elämän kolhuissa raaistuneen ihmisen vaikeaa enää löytää onnea, saatikka itseään.

Closer kertoo omistuksenhalusta, raa’asta himosta, lokeroivista stereotypioista ja läheisyyden kaipuusta menetetyn viattomuuden tilassa. Tosin sen rajoja rikkovuus perustuu pikemminkin puheeseen kuin näyttämiseen. Elokuvaa maalaa pinnallisesti kauniin kuvan rakastavista parisuhteista, joiden syvyyksissä kytee tyytymättömyys ja riittämättömyys. Sen maailmassa onni on nopeasti menetetty ja lohtu löytyy pettäjän sylistä. Closer ei edes yritä aikaansaada valheellista, vapauttavaa loppua, vaan jättää katsojan odottavan epätietoisuuden tilaan.

Tähtipari Roberts ja Law jäävät hiukan Oscar-ehdokkuudetkin ansainneiden Natalie Portmanin ja Clive Owenin rehellisempien roolisuoritusten varjoon. Vasta viime vuosina tunnetuksi noussut Owen ei kärsi vielä tiettyjen, pysyvien roolien mukanaan tuomista maneereista ja raikkaan kaunis Portman on loistovalinta itseään etsivänä Alicena. Kuvaavaa elokuvassa onkin naisen huomautus Danin kirjasta, joka Alicen mukaan kertoo hänestä kaiken muun paitsi totuuden. Naisen todellinen identiteetti onkin peitossa koko elokuvan ajan, erityisesti Danilta. Itsensä kokonaan paljastaminen toiselle ihmiselle vaatiikin enemmän kuin mihin yksikään elokuvan henkilöhahmoista kykenee. Koska hahmojen ajatusmaailmat ja motiivit jäävät hieman hämärän peittoon, on heistä myös helppo olla loppujen lopuksi välittämättä.

Kuten aikoinaan Miehuuskokeessa, myös Closerissa elokuvan roolihahmot jäävät – ehkäpä tarkoituksella – etäisiksi. Ja samalla tavoin kuin Miehuuskokeen teemalaulu The Sound of Silence jäi soimaan pitkäksi aikaa katsojan alitajuntaan, myös Closerissa Damien Ricen riipaisevan kaunis The Blower’s Daughter tunkee ihon alle.