Buddy valkokangas

Oslolaispojat Kristoffer (Nicolai Cleve Broch) ja Geir (Aksel Hennie) liimailevat työkseen mainosjulisteita ja asustelevat lähiössä kimppakämpässä hiukan erikoisen tuntuisen Stig Ingen (Anders Baasmo Kristiansen) kanssa. Siinä sivussa Kristoffer kuvaa videolle nuorten miesten elämän arkisia puuhia ja jännitystä luomaan järjestettyjä sattumuksia. Kaikki on kohtalaisen hyvin, kunnes elämä naisten hahmoissa puuttuu peliin. Kristofferin sitoutumishaluttomuudesta saa tarpeekseen hänen tyttöystävänsä, Geirin teini-iässä alkuun saattama poika ilmestyy näköpiiriin ja kaiken lisäksi vielä Stig Inge tuo sukulaistyttönsä miesten luo asumaan. Juuri kun Kristoffer on ehtinyt päivitellä ammattinsa riittämättömyyttä parinvalintamarkkinoilla, tulee kuin Ankkalinnassa ikään tv-tuottaja pyytämään hänen kuvaamiaan videoita televisiossa esitettäväksi. Pojista tulee heti maankuuluja - paikallinen "Jackass", sydämellä.

Elokuva käy ihmissuhdeongelmien tilanteita ja perustunteita läpi kohderyhmälleen, päähenkilöitä huomattavasti nuoremmille pojille, soveltuvassa mittakaavassa, hitaasti ja moneen otteeseen kerraten. Tarinan lähtökohdan mahdollistaman melskauksen elokuva jättää armeliaasti käyttämättä, edes poikien videoita ei juurikaan katsojille esitellä. Kuuluisuus on itse asiassa vain sadunomainen matka toiseen todellisuuteen, jonka aikana pojat kasvat henkisesti tavalla, jota miehistymiseksikin sanotaan. Toki elokuva sisältää mediakriittisyyttä, vaikkakin myöhään heränneenä vasta loppupuolellaan. Oman elämänsä tositelevisiossa kaupannut ja kaverinsakin samaan innostanut, elokuvan päähenkilöksi nouseva Kristoffer saa huomata, että myymätön ystävä on sittenkin paras tuki elämässä. Poikajoukon aikuistumisen ei tarvitse merkitä eroa.

Norjan televisiossa työskennelleen ja mainoselokuvia ohjanneen Morten Tyldumin esikoiselokuva on ihmeteltävän vaisu sekä kerronnaltaan että aihepiirinsä käsittelyn suhteen. Ei se välttämättä syvyyttä henkilöihinsä kaipaisi eikä ainakaan kohellusta, mutta sitäkin enemmän elävyyttä ja huumoria. Elokuvaa on ehditty jo arvostella siitä, että se antaa Norjasta vitivalkoisen kuvan; lähiö, jossa pojat asuvat, on todellisuudessa varsin etninen, mutta asuma-alueen kaduilla ei kameran eteen muun värisiä eksy. Toisaalla norjalaiset ovat kyllä osanneet raapia groteskia huumoria myös juuri perinorjalaisesta tylsyydestä. Totisuus ja värittömyys ovat elokuvan naivismin kanssa tylsästi toimiva yhdistelmä, jonka alle sen hyvät pyrkimykset haalistuvat. Sitä olisi voinut maustaa hiukan elämän pikku päättömyyksillä. Hapantuneen maidon juomisesta videolla ei sellaiseksi ole, edes hapantuneena Buddy olisikin elokuvana kiinnostavampi.