Blow valkokangas

Mainiosta ihmissuhdedraamasta Beautiful Girls ja ykkösen vastikään esittämästä episodifilmistä Subway Stories tuttu Ted Demme ottaa Blow’n myötä reippaan askeleen kohti setänsä Jonathan Demmen sarjatasoa. Blow on juoneltaan ennalta arvattava, mutta ajatuksia herättävä kuvaus Yhdysvaltain länsirannikon johtavana kokaiinidiilerinä 1970- ja 80-luvulla vaikuttaneen George Jungin (Johnny Depp) noususta ja tuhosta.

Blow esittää Georgen tien leppoisasta marikauppiaasta Pablo Escobarin luottomieheksi liiemmin moralisoimatta. Kokaiinibisneksellä pääsee amerikkalaiseen unelmaan käsiksi ihan siinä kuin millä tahansa liiketoiminnalla - jos vain hölmön tuuria, tyhmänrohkeutta ja rajatonta luottoa omiin kykyihin löytyy. Demme sekä käsikirjoittajat Nick Cassavetes ja David McKenna osoittavat, että koukkuun ei niinkään jäädä minkään kaman vetämiseen. Addiktoivia ovat ennemminkin raha ja menestyminen, bisnesten sujuminen ja jet set -unelman eläminen.

Myöskään tarinaan vääjäämättä kuuluva alamäki ei johdu kokaiinilla hankitusta huimauksesta. Pari-, ihmis- ja bisnessuhteiden rappeutuminen alkaa sen sijaan rahahuolista, liiketoiminnan hankaloitumisesta perin karikkoisella alalla. Kun on tiettyyn elintasoon tottunut, on vaikea ainakaan hymyillen pudota alemmas. Aivan samoin on heti filmin aluksi osoitettu käyneen Georgen pienyrittäjävanhemmille. Periaate on sama, vain mittakaava toinen.

Linnasta linnaan

Koska Blow’n näkökulma on tiukasti Georgen lähipiirissä, jää Yhdysvaltain hallituksen ja poliisiviranomaisten huumesota sivuosaan. FBI:n ja DEA:n roolina on lähinnä haitata rahantekoa ryntäämällä aina välillä aseet ojossa ovesta sisään. Georgen tarinan kautta vihjataan silti huumepolitiikan vääristymiin. Nuori idealisti joutuu marijuanan myynnistä linnaan. Siellä George oppii isojen rahojen olevan aivan muissa aineissa.

Uuden huume-elokuvan pikku buumissa Blow ei muistuta sen enempää Trafficia kuin Unelmien sielunmessuakaan. Viimeksi mainitut ovat vakavaa taidetta, Blow taas lähinnä viihdettä. Aikakauden ja elämäntavan kuvaus on välillä ärsyttävänkin camp-nostalgista. Vaikka ihmisiä kuolee, tuntuu kuin seuraisi oikeastaan aika siistiä hassuttelua. Toisaalta lopun alamäkivaiheen ahdistavuus jättää tunteen, että näinhän se juuri menee. Ensin katsoja imaistaan koukkuun kivalla ja kepeällä, ikävää on vasta myöhemmin. Ihan kuin huumekauppaa.

Johnny Deppin herkästi samaistumaan houkutteleva roolityö saa katsojan helposti suremaan George-paran helpon elämän luisumista vankilakierteeseen. Samaan suuntaan vaikuttaa tarinan pysyminen yksilötasolla. Valtavalla volyymilla jylläävän kokaiinikaupan vaikutukset on rajattu kuvan ulkopuolelle. Jos ja kun katsoja erehtyy sääliltään miettimään niitä, tuntee itsensä helposti vähän hölmöksi. Tällaisten kaverien laittaminen kiven sisään ei kai oikeasti ole kovin paha juttu.