Bandits valkokangas

Aina silloin tällöin eteen sattuu elokuva, kuten saksalaisen Katja von Garnierin esikoistäyspitkä Bandits, josta ainakaan allekirjoittanut ei oikein tiedä, mitä makua maistaisi. Tarkoitan siis, että omakohtaiset (kuten aina) käsitteet huono, hyvä, siltä väliltä, turha, tärkeä, no joo, ai jaa, paska sekä ihan okei - puhumattakaan nassuista - tuntuvat kovin väkivaltaisen yksiselitteisiltä. Sekä pelkurimaisilta. Kolmen pallukan taakse on helppo kätkeytyä, varsinkin silloin, kun ei oikein tiedä pitikö elokuvasta vai ei.

Jo tarina itsessään raaputtaa pälviä. Tähtäimessä on neljä naisvankia, jotka muodostavat rockrytmiorkesterin nimeltään Bandits. Ministeri on keksinyt oivan julkisuustempun vaalivankkurimoottoriksi: Bandits kutsutaan hänen aloitteestaan poliisien tanssiaisten pääesiintyjäksi. Kuinka ollakaan pumpun nimeksi vaihtuu Pakoyritys, ja naiset katoavat hyvän tilaisuuden tullen sen siliän tien. Lupaava alku vaihtuu kuitenkin valitettavasti jo kyllästyksiin asti tuttuun ja perinteiseen tie-elokuvan tarinanjuoksutukseen, jossa törmätään yhteen ja sitten toiseen, jossa välillä sattuu ja välillä tapahtuu, jossa vilpittömästi tunnustetaan ja lopulta ystävystytään - sekä, yllättäen, paetaan tai paremminkin nöyryytetään poliisia. Eli tässä tapauksessa siis miehiä. Ja jossa lopulta tullaan listaykkösiksi.

Eli lyhyesti: vapaudesta on kysymys. Toki tietysti elokuvaa voi aina halutessaan tarkastella allegoriana kaikkien vasaran ja alasimen välissä olevien vapautumistarinana, mutta varsinaisena polttopisteenä on nainen ja hänen tiensä. Elokuva alkaa "armottoman ja realistisen" vankilakuvaustradition mukaelmalla muuttuen vähitellen vapautumisen ilosanomaa julistavaksi musiikkifantasiaksi, jossa irtiottoa ilmaistaan musiikin ohella myös visuaalisesti värein sekä tarinan kääntein. Niille, jotka olisivat toivoneet alun likaisensiniharmaan maailman tiukan ahdistuksen jatkuvan, pettyvät. Ne, jotka hyväksyvät alun olevan välttämätön sen ymmärtämiseen, mitä vapaus kaikissa väreissään näille naisille merkitsee, ovat tyytyväisiä.

Pohjimmiltaan Bandits ei tuo paljoakaan uutta niin tie-, pako- kuin naiselokuviinkaan. Thelma ja Louisen jalanjäljissä todetaan, että miehet ovat Wagnereita. Kovin omaperäistä. Kovin väsyttävää. Miehet tyrkätään yksiselitteisesti betonijalkoihin, joka on valettu itsekeskeisyydestä, seksismistä, (nais)vihasta, väkivallasta, ylpeydestä, pelosta, lapsellisuudesta, rakkaudettomuudesta jne. Banditsin naiset sen sijaan ovat miehisen maailman neekereitä, jossa ainoa keino selviytyä on ryhtyä miehen ehdoilla eläväksi kotineekeriksi. Tai sitten on löydettävä kolmas tie. Koska naiset eivät saa tulla miehiksi, he eivät voi tyrkätä tuota betonijaloissa kiemurtelevaa säälittävää lantatunkiota kolera-altaaseen. He eivät halua kostaa. Eli Bandits-nelikon tie kuulostaa terveellisen rakentavalta. Vahinko vain, että elokuvan stereotyyppinen mieskuva (jonka täytyy olla vitsi) ei anna mahdollisuuksia muuhun kuin varsin ennalta arvattavaan ja helppoon loppuratkaisuun.

Toisaalta tuoretta tässä lajityypissä on elokuvan musiikkipainotteisuus sekä tyyli ja visuaalisuus, jotka on lainattu häpeilemättä Fame-sarjasta ja MTV-musiikkivideoestetiikasta. Valitettavasti Banditsin musikkilinja edustaa pahimmanlajin saksalaista valtavirta-"rokkia", joka puuromaisine sovituksineen aiheuttaa lähinnä kiusaantunutta kiemurtelua ja huumorintajuisimmilla huvittunutta ilmehtimistä. Ja saman reaktion aiheuttavat värikylläiset katutanssikarkelot, varsinkin jos elokuvan alun jälkeinen käänne ei miellytä.

Kaikkiaan Bandits on visuaalisesti tyylikäs ja hallittu sekä kerronnaltaan riittävän napakka. Elokuvan tunneskaala on rikkaudessaan ainakin suurimmaksi osaksi aito ja elämänmakuinen. Jos tarinan koukeroita olisi hiukan suoristettu, mieskuvaa rikastettu ja elokuvan musiikista vastattu ammuttu, niin ei tarvitsisi tässä jahkailla, mitä tuli oikeastaan katsottua ja mitä siitä olisi mieltä. Mutta yhtäältä: hämmennys on kiinnostavan elokuvan merkki, vaikka se muutoin olisikin luukusta ulos lapioitavaa. Ja jälkimmäistä Bandits ei suinkaan ole.