Baltic Storm valkokangas

Vuonna 1994 syyskuun 28. päivänä vietin syyslomaani saaristossa. Tuulisena ja pilvisenä päivänä kiinnitin huomiota toistuviin helikopterien ylilentoihin, joista päättelin jotakin merellä sattuneen, olihan myrsky vasta ollut. Sisällä käydessäni radiosta osui korviin lauseen puolikas autolauttahaverista. Pysähdyin hetkeksi... ja aukaisin television. Nykymaailman tiedotusvälineiden toiminta teki tehtävänsä ja uutiskuvat jäivät lähtemättömästi mieleen. Omalla kohdallani kuvat syöpyivät tajuntaan syvemmin kuin syyskuun 11. päivän kuvat New Yorkista - niin merkittävä on vähäinenkin henkilökohtainen side tragediaan muistamisen määrittäjänä. Estonia oli uponnut vain joitakin kymmeniä kilometrejä etelään olosuhteissa, jotka olivat olleet käsin kosketeltavat minullekin. Ja aikanaan tällä eräällä suurimmalla autolautalla olin itsekin matkannut perheen kanssa Ruotsiin. Nyt tämä alus oli matkustajineen merenpohjassa.

Estonia pysyi otsikoissa pitkään. Onnettomuus herätti paljon kysymyksiä. Päällimmäisenä oli luonnollisesti ihmetys siitä, miten tuon kokoluokan alus voi edes upota Itämerellä. Spekuloitiin aluksen nostolla, sen peittämisellä ja rauhoittamisella haudaksi. Julkisuudessa alkoi liikkua yhä villimpiä teorioita niistä syistä ja tekijöistä, jotka johtivat turmaan ja yli 850 ihmishengen menetykseen. Värikkäimpien teorioiden esittäjä oli saksalaistoimittaja Jutta Rabe. Hänen selvityksensä ja päätelmänsä ovat nyt päätyneet elokuvaksi.

Kun kysymyksessä on näin tuore ja mittava tragedia, on aiheesta tehty fiktio aina vaarallisilla vesillä. Uskoo mihin tahansa Estonian uppoamisen syistä esitettyyn teoriaan, niin varmana voinee pitää sitä, että jotain outoa aluksella tapahtui. Olivat tapahtumat sitten inhimillisten tekijöiden valitettava lopputulos tai jotain muuta, niin lopulliset syyt ja selitykset jäänevät antamatta ja mysteeri on se, joka ihmismieltä kiehtoo. Aiheeseen itseensä on ladattu niin paljon jännitteitä, että fiktion kautta tehtävää purkautumista ja selitysten asettelua on pidettävä lähes mahdottomana tehtävänä. Puhumattakaan aina kyseenalaistuvasta moraalista, kun satojen ihmisten kohtalo ja tuhansien suru uhrataan eksploitaation ja populismin alttareille.

Huolellisesti tehty, perusteltu ja motivoitu dokumentti Estonian turmasta ja siihen liitetyistä teorioista puoltaisi paikkansa. Raben kynästä lähtöisin oleva fiktiivinen elokuva, joka alleviivaten liitetään tositapahtumiin, olisi saanut jäädä tekemättä. Vaikka Itämeren arvoituksen katsoisi pelkkänä jännärinä, niin tekelettä on vaikea nostaa televisiotuotantoa kummemmalle tasolle. Elokuva ei mielestäni täytä valkokangaselokuvan vaatimuksia. Onkin vain ihmeteltävä sitä, onko vanhojen herrojen, Prochnowin ja Sutherlandin, työn saanti jo niin vaikeaa, että heidän on pakko alentua tällaisiin hölmöilyihin.

Itämeren arvoituksen epäloogisuuksien, puutteiden ja virheiden tarkempi luettelointi olisi turhauttavaa. Esimerkiksi voin todeta erään silmiinpistävän seikan. Estonia matkasi pohjoisella Itämerellä 25 metriä sekunnissa puhaltavaan vastatuuleen aallokon ollessa yli viisimetristä. Elokuvassa laiva ei keinu ollenkaan. Jokainen "ruotsinlaivoilla" vähänkin kovemmalla tuulella ollut tietää, millaisia pahoinvointilaitoksia nämä silloin ovat. Koko meren ja myrskyn merkitys pyyhkäistään elokuvassa naurettavalla tavalla olemattomiin, jotta tekijät ovat voineet retostella valtioiden rajat ylittävillä salamyhkäisyyksillä maailman rauhan puolesta. Näin käy kun maakravut alkavat spekuloida merionnettomuuksilla. Ne seikat, jotka Raben selvityksissä oikeasti olisivat mielenkiintoisia, jäävät elokuvassa täysin toissijaisiksi ja lopputuloksena on lapsellinen jännäri, joka hautautunee televisiokanavien ohjelmavirtojen täytemateriaaliksi.

Tangerine Dreamin mieleen tuova musiikki on toiminut menneillä vuosikymmenillä huikaisevana tunnelman luojana esimerkiksi William Friedkinin elokuvissa. Mitäköhän ohjaajana kokematon Reuben Leder - joka on muuten Mimi Lederin veli - on oikein miettinyt ympätessään tekeleeseensä tällaista musiikkia?