Honey valkokangas

Tästä ei enää tarina vanhene. Herttainen Honey haaveilee tanssijanurasta paiskiessaan hanttihommia kapakoissa ja kaupan kassalla. Unelmana on myös tanssistudio, joka pitäisi slummien tenavat poissa huumejengeistä ja nuorisovankiloista. Ja kuinka ollakaan, Honey saa maistaa unelmiensa tähtielämää, kun maineikas musiikkivideo-ohjaaja bongaa hänet diskosta. Raadollisen bisnesmaailman säännöksi osoittautuu kuitenkin, että joka on antanut uran voi myös ottaa sen pois.

Aiemmista tanssillisista tuhkimotarinoista Honeyn erottaa se, että nyt tanssitaan hiphoppia. Bille Woodruf on tunnettu musiikkivideoiden ohjaajana – asiakkaina kuuluisuuksia aina Britney Spearsista Backstreet Boysiin. Esikoiselokuvassaan Woodruf on kuitenkin päässyt melko hyvin irti musiikkivideoiden levottomasta estetiikasta, jota tuskin jaksaisi ihastellakaan pitkän elokuvan verran. Honeyn esittäjä Jessica Alba on tuttu tv-sarjasta Dark Angel eikä elokuvan kohderyhmä jää muutenkaan epäselväksi. Autenttisuutta tuomassa ovat Missy Elliotin ja Ginuwinen kaltaiset hiphopin nimet. Honey tuo hieman mieleen Gurinder Chadhan Parempi kuin Beckhamin, joka seurasi nuoren tytön unelmien toteutumista.

Honey ei todellakaan ole mikään merkkiteos. Kriitikot tuhahtavat sille, oscarinjakajat tuskin noteeraavat ja elokuvahistoriakin tuominnee sen pikaiseen unohdukseen. Silti elokuvalla on paikkansa maailmassa. Kyseessä on tuttujen kaavojen mukaan rakennettu teini-ikäisten satu, mutta kaikessa utooppisuudessaan lämmintä tunnelmaa välittävä. Tanssia on aina mukava katsoa ja amerikkalaiseksi elokuvaksi Honey jättää piristävän poikkeavasti romanssin varjoon. Jotkut ideat ovat ihan veikeitä, kuten se, että Honey ottaa vedottomaan koreografiaansa vaikutteita korista pelaavista pojista, hyppynarun hyppelystä ja nuorisoporukoiden liikehdinnästä – hyvä keino muistuttaa valtavirran hiphopin taustoista slummeissa. Hyvänmielen elokuviakin tarvitaan, ja tämä on kelvollista peruskamaa niiden joukossa, sujuva ja simppeli, hunajaa stressatuille aivoille.