Pane mua valkokangas

Virginie Despentesin ja Coralie Trinh Thin ohjaama Pane mua on häiriintynyt, ruma ja epätoivoinen elokuva, eikä sitä voi suositella kenellekään. Se kertoo kahdesta umpikujaan ajautuneesta seksityöläisestä, jotka naivat ja tappavat ympäri Ranskaa energisen musiikin soidessa taustalla.

Elokuvan anteeksipyytämättömän rujo tyyli on sukua Kathy Ackerin ja Jean Genet’n kirjoille. Despentes ei selittele tai juurikaan kaunistele asioita, vaan koettaa mm. rikkoa sen kuvan, että naiset olisivat muka luonnostaan siveämpiä tai hauraampia kuin miehet. Tässä asiassa hän kokee olevansa samalla asialla Romancen ohjaajan Catherine Breillatin kanssa.

Jotakin uutta huorarintamalta?

Nyt ollaan siis tekemisissä naisten kanssa, joista toinen katsoo pornoelokuvia käsi housuissa ja molemmat haluavat panna eivätkä vain tulla pannuksi. Kerta toisensa jälkeen Nadine (Karen Bach) ja Manu (Raffaëla Anderson) laittautuvat kauniiksi ja lähtevät saalistamaan itselleen intensiteetin hetkiä tuntemattomien miesten kanssa. Toiminta on pakoa ajattelusta, tai kuten elokuvassa sanotaan: "On hyvä naida mahdollisimman paljon, koska silloin ajattelee mahdollisimman vähän ja nukkuu paremmin."

Tulee mieleen, että naiset ovat menettäneet neitsyytensä niin kauan sitten ja niin monella tavalla, etteivät he enää järkyty juuri mistään. Heissä on sellaisten ihmisten vakavaa tyyneyttä ja määrätietoisuutta, jotka ovat jo tuhoutuneet, eivätkä välitä enää mistään. Elokuvassa ei siis ole kohtia, joissa naiset murtuisivat nyyhkyttäen katumaan elämäänsä elämää. He ovat tavallaan astuneet rajan yli toiselle puolelle. Jo elokuvan alkupuolella Nadine sanoo: "Nyt ei ole enää mitään sääntöjä. Kaikki on mahdollista. Voimme tehdä mitä vain." Kondomeja ei siis tarvita, koska huomista ei ole.

Despentes on sanonut, että hän halusi pääosiin naiset, jotka voisivat tehdä kaiken itse hardcore-seksikohtauksia myöten. Pääosissa nähdäänkin kaksi ranskalaista pornotähteä, Karen Bach ja Raffaëla Anderson, jotka suoriutuvat hienosti näyttelijäntyöstään, vaikka heidän alallaan "näyttelemistä" on totuttu pitämään lähinnä vitsinä. Tekijät halusivat mukaan oikeaa seksiä, koska heidän mielestään aktin näyttäminen poistaa sen fragmentaation, joka tavallisissa elokuvissa syntyy seksin simuloimisesta tai kaunistelusta. Tässä Despentes ja Trinh Thi kokevat olevansa feministisellä asialla palauttamassa naisten ruumiita takaisin heille itselleen. Heidän keinonsa ovat kyllä "mielenkiintoisia", vai mitä sanotte realistisesti toteutetusta raiskauksesta?

Sarjamurhaajien poseerausta

Elokuva ei ole ainoastaan ruma. Kuvaustavassa on puolensa: siinä on rytmiä ja mielenkiintoisia kuvakulmia. Toisekseen pääosissa olevilla naisilla on kauniit vartalot ja raflaavia vaatteita ja he osaavat myös meikata. Se siis siitä rujoudesta. Naiset toteuttavat myös jonkinlaista omaa outoa estetiikkaansa ja pohdiskelevat tappamiseen liittyviä tyyliseikkoja ääneenkin. Nadine leikkii Lara Croftin tai Nikitan tapaista tappajaa poseeratessaan peilin edessä ase käsissään ja kannettava cd-soitin alushousuissaan. Nadinen ja Manun mielestä ammutulle ihmiselle pitäisi onnistua sanomaan jotakin nasevaa ja merkityksellistä, kun hän on sentään kuolemassa. Tulee mieleen, että kysymyksessä on eräänlainen folie à deux, makaaberi leikki, johon naiset keksivät omia sääntöjään, vaikka he ovatkin menneet jonnekin yhteiskunnan sääntöjen tuolle puolelle.

Elokuvan ansioksi täytyy lukea se, että se esittää naisen seksuaalisuuden niin ristiriitaisena. Vaikka nämä naiset ovat joutuneet myös seksuaalisen väkivallan kohteeksi, he silti edelleen hakevat seksistä nautintoa ja vauhtia. He eivät siis suostu uhreiksi. Despentes ei myöskään tee elokuvasta tragediaa, jossa itketettäisiin katsojaa naisparkojen menetetyllä viattomuudella. Jos kyyneleitä on, ne kuivuvat kun toiminta alkaa, ja nämä naiset ovat toiminnan naisia. Terapiaryhmät eivät tule kysymykseen.

Despentes ei kuitenkaan moralisoi tai selittele naisten tekoja. Moni katsoja varmasti ajatteleekin, että Despentesille itselleen "on täytynyt tapahtua jotakin kamalaa, että hän on kirjoittanut ja ohjannut tällaisen elokuvan". Kuvaavaa on, että ranskalaisen Marie Clairen haastattelussa Despentesiltä kysyttiin mm. "ryyppäättekö te edelleen paljon", "eikö teitä pelota polttaa ketjussa" ja "luuletteko että rohkeutenne pelottaa miehiä". Kysymykset tuntuvat lähinnä korneilta, jos on nähnyt elokuvan.