Hittipaikan nousu ja tuho

Hollywood on ihan hyvä mesta. Siellä tehdään hyviäkin elokuvia ja rahaa törsätään kursailematta ihmisten viihdyttämiseen. Trendikkäistä aiheista tehdään monta elokuvaa peräjälkeen, jotta asiasta tulee varmasti sanottua kaikki oleellinen. Ongelmana on kuitenkin, että jos muotielokuviin ei todella panosteta, niistä tulee yllätyksettömämpiä kuin edeltäjistään. Discotarina 54 on rutiinituote.

Esikoisohjaaja Mark Christopherin sinänsä ammattitaidolla purkittama jytkepaukku kertoo 1970- ja 80-luvun vaihteen newyorkilaisen yökerhon menestyksen ajoista sekä tuttuakin tutumman kohtalon verottajan kynsissä. Kokaiinia kuluu ja yöseura vaihtuu illoittain niin julkimoilla kuin mattimeikäläisilläkin. Christopher luo tehokkaan kontrastin, kun hän kuvaa yökerhoaan villistä menosta huumaantuvan viattoman nuoren junttitarjoilijan silmin, muttei sorru huumeriittoisen omistajan pauloihin. Tätä, paikan veitsenterällä elävää johtajaa, esittää mukavasti koomikko Mike Myers ensimmäisessä vakavassa roolissaan.

Samaa vanhaa

Perusasetelmiltaan 54 ei juuri eroa discoajan seksiteollisuutta kuvanneista Larry Flyntistä (1996) tai Boogie Nightsista (1996). Kaikki nämä yrittävät nostaa pornon statusta ja ko. elokuvateollisuuden haarasta näyttää vähitellen tulevan jopa osa hyväksyttyä, tai ainakin todettua, elokuvakulttuuria. Alan suurin "klassikkokin", Deep Throat (1972), arvioitiin hiljattain Helsingin Sanomissa.

54:ssä porno näkyi, kun alansa suurimpiin kuuluva "näyttelijä" Ron Jeremy on saanut nimensä elokuvan vierailevien tähtien listalle yhdessä Lauren Huttonin ja Michael Yorkin kanssa.

Christopherin elokuva olisi nuorisofilmi, jos se ei käsittelisi niin rankkoja aiheita. Ilman niitä, aloittelevan laulajattaren (Salma Hayek) kamppailu ensilevyn tekemiseksi ja päähenkilön, newjerseyläisen siloposken (Ryan Philippe) kokemukset New Yorkin kiihkeässä yöelämässä, on nähty monta kertaa aikaisemminkin. Rajuun ympäristöön on aseteltu pelkkä teiniraina.

Arvostelukäytännöt