Sisällissota valkokankaalla

Vuoden 1918 tapahtumat Suomessa ovat olleet voimakkaasti esillä kevään kuluessa – ainakin näennäisesti – niistä kuluneiden 90 tasavuoden johdosta. Nousevaa kiinnostusta aiheeseen on ollut havaittavissa jo pitempään niin tutkimuksessa kuin mediassakin. Aihe puhutti myös Suomalaisen elokuvan festivaalilla, jossa järjestettiin aihetta käsittelevä seminaari ja nähtiin suurin osa Suomen sisällissotaa käsittelevistä näytelmäelokuvista sekä tuoreet Katariina Lillqvistin animaatio Uralin perhonen ja Seppo Rustaniuksen voimakastunteinen dokumentti Uhrit 1918. Rustanius kertoi seminaarissa elokuviensa synnystä. Hän päivitteli myös valkoisen osapuolen Viipurin valtauksen muistomerkkiehdotuksia, sillä valtauksen tuloksena oli joukkosurma, joka ei ihailua kaipaa.

Arkipäivästä huolimatta varsin runsaslukuisen yleisön saaneessa seminaarissa Onnimanni Liukkonen tarkasteli sisällissota-aiheisia näytelmäelokuvia sotaelokuvan lajityypin näkökulmasta. Lajityyppinäkökulman soveltamisella suomalaiseen elokuvaan on rajoituksensa jo suomalaisen studiokauden elokuvien tuotantomäärien vähäisyydestä johtuen. Niinpä Liukkonen joutui toteamaan, että Suomessa on tehty varsinaisia sotaelokuvia vain muutama eikä sisällissodasta yhtään. Sotaelokuvan keskeinen lajityyppipiirre on taistelukuvaus, jossa seurataan sankarin vetämän miesjoukon vaiheita. Sisällissodan taistelukuvausta on suomalaisessa elokuvassa edes vähän laajemmin nähty vain Edvin Laineen elokuvassa Täällä Pohjantähden alla (1968), jota Suomalaisen elokuvan festivaalilla ei nyt nähty.

Ilmeisin syy sisällissodan taistelukuvausten vähäisyyteen kotimaisessa elokuvassa on siinä, että itse taistelu ei ollut selkeää rintamasotaa – Hollywoodin sotaelokuva lajityyppinä syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeen sen taisteluja kuvaamaan. Asia herätti myös vilkasta keskustelua, jossa elokuvalliselle ilmiölle pyrittiin löytämään ideologisia perusteita. Näin päädyttiin myös sisällissodan erilaisina nimityksinä ilmiasunsa saaviin aatteellisiin näkökantoihin. Voittanut osapuoli kutsui sotaa vapaussodaksi, jolloin herää tietysti kysymys, mistä vapauduttiin. Niinpä taistelukuvauksia ei kansalliseen yhtenäisyyteen pyrkivässä populaarilajityypissä ole kuvattu ehkä siksikään, että niissä jouduttaisiin väistämättä näkemään molemmilla puolilla olleen pääosin suomalaisia. Toisaalta se ei ollut kansalaissotaakaan, vaan mukana oli niin saksalaisia, ruotsalaisia kuin venäläisiäkin joukkoja.

Sisällissotaa on päädytty elokuvissa kuvaamaan usein sivullisen yksilön kokemusten kautta siksi, että asiaa on kierrelty uskaltamatta tarttua itse tapahtumien ytimeen riippumatta siitä, mikä se kenenkin mielestä on. Näin valkokankaalle on saatu festivaalilla nähdyt kuvaukset pappien omantunnontuskista sodan kauhujen keskellä: Toivo Särkän 1918 (1957) ja Olli Saarelan Lunastus (1997). Molemmissa sisällissodassa ilmenevät ristiriidat on koettu niin ahdistavina, että niitä on jälkikäteen pyritty sielunhoidon avulla tasoittamaan.

Paremmin esille ajan todellisuus pääsi Jotaarkka Pennasen elokuvassa Mommilan veriteot 1917 (1973), joka alkaa tuottaja Jörn Donnerin pölyttyneen oloisella taustaselityksellä ja lähtee liikkeelle tarinanakin kankeasti, mutta pääsee edetessään varsin uskottavaan kuvaukseen nousevasta vihasta tulevan sodan molemmilla osapuolilla. Vihan syistä tälläkään elokuvalla ole paljon sanottavaa ja sen keskiössä on myös sivullisena kuvattu Alfred Kordelin, silloisen Suomen rikkain mies. Dokumenttikuvaa ajalta nähtiin tutkija Jari Sedergrenin esittelemänä seminaarissa. Ainutlaatuinen on venäläisten kuvaama viisiminuuttinen Punainen Suomi (1918), jolle Sedergrenin mukaan saattaa löytyä seuraa Venäjän arkistoja penkomalla.

Niukasti rönsyilevän kerronnan taitajat

Elokuvajuhlien teemana oli myös Anssi Mänttärin tuotanto, josta nähtiin neljä pitkää ja pari lyhytelokuvaa. Mänttärin lisäksi festivaalilla vieraili myös kuvaaja Heikki Katajisto, jonka pitkä yhteistyö ohjaajan kanssa alkoi jo 1960-luvulla. Hän kuvasi myös Mänttärin esikoisohjauksen, lyhytelokuvan Ystävykset (1969), joka kuvaa sodan hulluutta salaviisaan surumielisesti. On hämmästyttävää, että elokuva jäi Mänttärin mukaan viimeiseksi elokuva-arkiston järjestämässä äänestyksessä, jossa valittiin vuoden 1969 kymmenestä kotimaisesta lyhytelokuvasta parasta.

Vieraana oli myös näyttelijä Markku Toikka, joka vertaili Anssi Mänttärin ja Aki Kaurismäen näyttelijäohjauksen ääripäihin sijoittuvia tyylejä. Siinä, missä Mänttärin pienissä ja vapaamuotoisissa tuotannoissa näyttelijälle jää paljon tilaa itseilmaisuun, vaatii Kaurismäki näyttelijää yleensä näyttelijän näkökulmasta katsottuna olemaan näyttelemättä. Juhlayleisöllä oli mahdollisuus vertailla tuloksia elokuvissa Rakkauselokuva (1984) ja Rikos ja rangaistus (1983), joissa molemmissa Toikalla on keskeiset osat.

Mänttärillä ja Katajistolla oli kerrottavanaan paljon anekdootteja elokuvamaailmasta yleisöön vetoavalla tavalla. Kiinnostavampaa oli kuitenkin Mänttärin paljastus Muuttolinnun ajan (1991) päähenkilöstä naiseksi etäännytettynä alter egonaan. Elokuvassa hän käsittelee isäsuhdettaan ja sen vaihtoehtoista kulkua. Näin herää myös houkutus tulkita samasta lähtökohdasta Huhtikuu on kuukausista julmin -elokuvan koomisen taiteilijakuvauksen sivullishahmoa, pääkaupunkiin maalta tulevaa tyttöä, vaikka Mänttärin omakuvaksi onkin yleensä epäilty Antti Litjan esittämää kyynistä kirjailijaa.

Anssi Mänttärin elokuvat antavat tyylilajiensa eroavaisuuksista huolimatta voimakkaan realistisen vaikutelman siksi, että niissä osa – olipa se tarinan jakso, paikka tai henkilöhahmo – ei edusta symbolistisesti kokonaisuutta vaan rehellisenoloisesti itseään. Mänttärin vanhempaan tuotantoon tutustuminen lienee mukavaa myös niille, joita Joensuun Ellin (2004) naiskuva on pöyristyttänyt. Onkin huomattava, että Mänttärin vanhemmat elokuvat perustuvat yleensä hänen omiin alkuperäiskäsikirjoituksiinsa.