Kansalliset kuriositeetit koomisina

Suomalaisen elokuvan festivaalin pääteema oli tänä vuonna hyvin kokonaisvaltainen. Väkevän Mikko Niskanen -esillepanon ohessa ohjelmisto piti sisällään myös niin kiehtovia erikoisuuksia kuin kotimaisen elokuvan vankkoja peruskiviä.

Katsaus suomalaiseen elokuvahistoriaan on katsaus Suomen historiaan. Kuten politiikkaa, myös maamme kulttuurihistorian vaiheita värittää sijainti kahden suurvallan välissä. Erityisesti 1900-luvulla pienen maan asemaan mahtavan itänaapurin kyljessä on jouduttu ottamaan kantaa monessa produktiossa. Festivaalilla herkullisimmat ääripäät tarjosivat torstai-illassa esitetty Sampo (1959) sekä lauantaipäivän avannut Helmikuun manifesti (1939).

Historiallisen, Suomen kansakunnan itsenäistymiskamppailuista kertovan Helmikuun manifestin sisältöä määritti sen ilmestymisajankohta sotien kynnyksellä. Suomen Filmiteollisuuden spektaakkelissa on vaatimattomasti haluttu kuvata satavuotinen ajankulku kohti maan itsenäisyyttä. Käsikirjoitus elokuvaan tilattiin Mika Waltarilta, mutta elokuvan yltiöisänmaallinen sävy tuli suoraan politiikasta; toisen maailmansodan lähestyessä kansan isänmaantuntoa ja puolustusintoa piti vankistaa itäisen intervention varalta.

Helmikuun manifestin historiallinen spektaakkeli on rakennettu yhdistämällä historian suurmiehiä ja -tapahtumia ruohonjuuritason kansalaisten kokemuksiin. Nimi tulee sortovuodet käynnistäneestä Venäjän keisarin kirjallisesta julistuksesta, jossa Suomen autonomia käytännössä rampautettiin. Elokuva kuvaa julistuksen seurauksia, aina kenraalikuvernööri Bobrikoffin ampumisesta armeijan kutsuntalakkoihin ja käytännön elämän kulkuun.

Nykypäivän näkökulmasta Toivo Särkän ohjaama elokuva edustaa mitä mehukkainta kansallista propagandaa. Sinänsä komeaan historialliseen spektaakkeliin suhtautumista hankaloittaakin räikeä nationalistinen tyypittely. Suomalaiset kansanmiehet ovat fanaattisen patrioottisia uhrautujia ja Suomen venäläiset juonittelevia luihuja, itänaapurin hallitsijoiden ja armeijan esimiesten pahuudesta nyt puhumattakaan.

Helmikuun manifestin sisältö nähtiin aikanaan niin kyseenalaisena, että se joutui jatkosodan tappion jälkeen esityskieltoon, peräti neljän vuosikymmenen ajaksi. Vasta Neuvostoliiton hajottua filmi nähtiin ensimmäistä kertaa televisiossa. Esityskielto kertoneekin enemmän Suomessa vallinneesta ylivarovaisesta itsesensuurista – eihän manifestissa "pahiksena" Neuvostoliittoa esitetty, vaan tsaarillinen Venäjä.

Jos Helmikuun manifesti avoimesti pui nyrkkiä itämiehittäjälle, olivat jo lähtökohdat perin vastakkaiset kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kalevala-aiheista Sampoa valmisteltaessa. Kyseessä on niin sanottu suomalais-neuvostoliittolainen yhteistuotantoelokuva, yhdessä muun muassa Luottamuksen (1976) ja Tulitikkuja lainaamassa (1980) kanssa. Yhteistuotantoelokuville ominaista oli Neuvostoliittoon painottunut taloudellinen ja taiteellinen vastuu. Sampo on tästä tukeva esimerkki, sillä sen koko tuotantotiimi ja näyttelijät ovat miltei kaikki Neuvostoliitosta. Myös aloite elokuvaprojektiin tuli idästä, ja siihen lähdettiin puolipakolla mukaan aina valtiomiestason kehotuksia myöten.

NL-masinoidusta Sampo-elokuvasta tuli kunnianhimoinen, mutta tehosteissaan pompöösi fantasiaspektaakkeli. Löyhästi Kalevalan Sampo-runostoon perustuva mittaan replikoitu eepos oli kuitenkin jopa aikaansa edellä karamellivärein saturoiduissa studio-otoksissa ja liekehtivissä trikkitehosteissaan. Sampo on kuitenkin jäänyt pieneksi kulttielokuvaksi, suuremmalta huomiolta sen lienee säästänyt suomettumisesta muistuttava, elokuvan perin vahva YYA-henki.

Vuoden 2007 festivaalikatsojan silmään sekä Helmikuun manifesti että Sampo näyttäytyvät paljolti koomisina tuotoksina. Manifesti huvittaa äärimmäisillä karikatyyreillään, aina rintaansa takovista suomalaisuroista venäläisiin "kätyreihin", joista jokainen näyttää pirun valtaamalta Hercule Poirotilta. Toisaalta se toimii pätevästi myös kiehtovana ajankuvana, tai ainakin osoituksena tekijöidensä tunteen palosta.

Sammossa on ainesta vielä suuremmaksi tahattoman komiikan runsaudensarveksi. Vallattoman naivistinen ihmisen luontosuhteen romantisointi naurattaa, tulisuihku takamuksestaan taivaan halki kiitävä Louhi-noita naurattaa, ja niin naurattavat oikeastaan kaikki elokuvan muutkin erikoistehoste-innovaatiot. Lemminkäisen jääräpäisyydelle nauraessaan tosin herää kysymys, josko tekijät olisivat sittenkin myös itse edes hieman kieli poskessa. Produktion taustoja vasten moinen kuitenkin vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Kaikista koomisin on kuitenkin ajatus Sammosta yhtenä kaikkien aikojen katsotuimmista (ainakin osittain) suomalaisista elokuvista maailmalla. Kansalliseepoksen tuntevalle Kalevalan hahmojen visualisointi valkokankaalle pitää otteessaan, mutta kylmiltään Sampo-elokuvan pariin saapuvalle voisi kuvitella kyydin olevan…todella kylmää. Tätä ennakoi jo USA-version nimikin: The Day the Earth Froze.