Rehellisen realismin mestari

Vuoden 2007 Suomalaisen elokuvan festivaalin pääteemana ovat Mikko Niskasen elokuvat. Hänen uransa kattoi 14 pitkää elokuvaa ja yli kolme vuosikymmentä. Niskanen on palkittu kuudella ohjauksen Jussi-patsaalla, useammalla kuin kukaan toinen. SEF:n ohjelmistossa on tänä vuonna kaikkiaan yhdeksän näistä suuren suomalaisen ohjaajapersoonallisuuden elokuvista. Varhaisin festivaaleilla nähtävistä elokuvista on vuonna 1963 valmistunut sotaelokuva Sissit, joka oli suomalaisen elokuvahistorian siihen asti kallein tuotanto. Aikalaiskritiikki kehui sen taistelu- ja toimintakohtauksia kansainvälisen vertailunkin kestäviksi. Elokuva on Niskasen toinen kokopitkä ohjaustyö ja perustuu Paavo Rintalan tekstiin. Poikkeuksellisesti ensi-ilta oli puoli vuotta aiemmin kuin Sissiluutnantti-nimisen romaanin julkaisu. Jo Niskasen esikoisohjaus edelliseltä vuodelta, aikanaan erittäin hyvin menestynyt ja myöhemmin klassikon asemaan noussut sota-ajan kotirintamakuvaus Pojat, pohjautui Rintalan romaaniin.

Festivaalin sunnuntaina esitetään myöhemmin Niskasen nuorisotrilogiaksi nimetyt elokuvat Käpy selän alla (1966), Asfalttilampaat (1967) ja Lapualaismorsian (1968). Ne edustavat omanlaistaan suomalaisessa elokuvahistoriassa. Kultakauden studiojärjestelmä oli murtunut ja Suomessakin tehtiin ”uutta aaltoa”. Käpy selän alla kuvattiin kaukana studioista Puulavedellä. Päärooleissa on nuoria elokuvakasvoja: Kristiina Halkola, Kirsti Wallasvaara, Eero Melasniemi ja Pekka Autiovuori. Näyttelijäntyössä samoin kuin kerronnassa etsittiin uutta, dialogia improvisoitiin, kamera liikkui. 60-lukulaisuuden tihentymää täydentää Kaj Chydeniuksen musiikki. Moni tuoreempi suomalainen nuorisoelokuva on halunnut olla uusi, oman ajankohtansa Käpy selän alla.

Niskanen itse onnistui tekemään uuden, koskettavan ja menestyneen nuorisokuvauksen 16 vuotta myöhemminkin. Ajolähtö (1982) kuvaa toisenlaista nuorisoa toisenlaisessa Suomessa kuin Käpy selän alla. Elokuvan tarinassa seurataan armeijasta kotiutuvan poikajoukon hapuilua kohti aikuisuutta. Niskasen elokuville tyypillinen, vahva realismin ja elämän maun hakeminen toistuu tässäkin elokuvassa, jonka käsikirjoituksen on tehnyt sittemmin televisioelokuvillaan kansansuosikiksi noussut Matti Ijäs.

Elokuva, josta Mikko Niskanen parhaiten muistetaan, on Kahdeksan surmanluotia (1972). Rakennemuutoksen kourissa kamppailevaa Suomea lähes viisituntinen suurteos lähestyy perhetragedian kautta. Elokuvan syntytarina on värittynyt lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Niskanen ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa neljä poliisia surmanneesta pienviljelijästä ja sekatyömiehestä heti tositapahtumasta kuultuaan. Niskanen koki ”ettei hän valinnut tehtävää, vaan tehtävä hänet”. Pääosan hän päätti esittää itse, ettei joutuisi pakottamaan ketään toista raskaan roolityön kurimukseen. Osan materiaalista Niskanen on kuvannut rahoitusvaikeuksissa itse ilman kuvausryhmää.

Jos elokuvan teko on suuri suomalaisen sisun osoitus, on Kahdeksan surmanluotia tarinana traagisen suomalaisen mielenmaiseman kiteytymä. Se on alkoholin turmioon vievää tietä kulkevan, itsensä ja ympäristönsä kanssa tuhoisin seurauksin kamppailevan miehen epätoivoinen matka. Aki Kaurismäki valitsi Niskasen Kahdeksan surmanluotia vuonna 2001 kuvastamaan suomalaista itsetuntoa eurooppalaisten elokuvien sarjaan. Elämänkertakirjan Niskasesta kirjoittanut Sakari Toiviainen on pitänyt elokuvaa suomalaisen arkirealismin huipentumana.

Mikko Niskasen elokuvia voi nykypäivän perspektiivistä tarkastella ajankuvina ja vahvoina taiteellisina kannanottoina valmistumisajankohtiensa tai niiden lähihistorian Suomesta, joka on osin kovin tuttu ja osin hyvin kaukainen. Toisaalta nämä elokuvat asettuvat mielenkiintoisella tavalla pitkälle ajalle suomalaisen elokuvan historiaa. Vaikka suomalaisen elokuvan nykykulttuurissa ovat monet asiat toisin, pysyvät Niskasen elokuvista tutut sota-aika, maaseutu, ajelehtiva nuoriso ja tosielämän rikostarinat osana suomalaisen elokuvan aihekaanonia.