Katajaneuloista digitekniikkaan

Suomalaisen elokuvan festivaalilla oli elokuvien oheen järjestetty myös muuta teemaan sopivaa ohjelmaa. Perjantaina Taideakatemian tiloissa Tuomo Kattilakoski valotti yleisölle erästä usein unholaan jäävää puolta elokuvanteosta – äänimiesten työtä. Sen merkitys lopputuloksessa ei ole vähäinen. Elokuvien äänittämisestä vankan kokemuksen omaava Kattilakoski piti yhdessä monitoimiosaaja Olli Soinion kanssa eläväisen luennon. Tilaisuus oli kaikille avoin, mutta valtaosa yleisöstä oli Taideakatemian oppilaita.

Kattilakoski ehti ennen eläkkeelle jäämistään työskennellä melkein kahdensadan elokuvan äänimaailman parissa. Hänellä onkin enemmän pitkiä elokuvia tehtynä kuin kenelläkään muulla äänimiehellä Suomessa. Vuonna 1976 hän sai valtion elokuvapalkinnon yhteisesti elokuvista Mies, joka ei osannut sanoa ei, Rakastunut rampa, Kesän maku ja Ikäluokka. 1950-luvulla alkaneen uran ja tekniikan kehityksen kautta tuli luontevasti käsiteltyä suomalaisen äänityöskentelyn historiaa.

Aina äänittäminen ei ole ollut yhtä helppoa kuin digitaaliajalla. Puolivuosisataa sitten laitteisto "painoi kun perkele", eikä jälkikäsittelymahdollisuuksia juurikaan ollut. Jos kohtauksessa oli musiikkia, se piti soittaa paikan päällä gramofonilla.

– "Kerran kuvaukset olivat 25 kilometrin päässä kämpiltä. Perille päästyämme huomasimme, että gramofonin neulat olivat unohtuneet. No, ei siinä sitten muu auttanut kuin värkätä katajan neulasista gramofonin neuloja," Kattilakoski muistelee.

1960-luvulla eräs työtehtävä oli Rin Tin Tin -elokuvan dubbaaminen. Sen ajan laitteistolla täytyi äänittää yhteen menoon 15 minuuttia. Lisäksi miksaaminen tapahtui kirjaimellisesti leikkaamalla ja liimaamalla. Nauhanpätkiä piti teipata toisiinsa kiinni. Jos nykyajan äänimiehet joutuisivat vastaavaan hommaan, "ne sanois ittensä irti, jokainen".

Tärkeiksi asioiksi sekä uransa että tekniikan kannalta Kattilakoski mainitsee Finnvoxin ja Suomen elokuvasäätiön äänittämöt. Vuonna 1967 avattu Finnvoxin äänittämö nosti laadun lähelle ruotsalaista tekniikkaa, joka silloin oli suomalaista tasoa korkeampi. Vuonna 1985 avattu elokuvasäätiön äänittämö oli puolestaan jo mannermaista tasoa. Kattilakoski osallistui jälkimmäisen suunnitteluun ja sen valmistuttua siirtyi vastuuhenkilöksi.

Pääsyy Kattilakosken Turun vierailuun oli sunnuntaina esitetty Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas. Kattilakosken itsensä mukaan hän tuli puolustamaan elokuvan puutteellista äänimaailmaa.

– "Molle ei ole niitä helpoimpia ohjaajia. Ehkä osa hänen nerouttaan on se, ettei hän ole teknisesti suuntautunut ihminen," Olli Soinio pohti.

Mollberg piti äänimiehet tiukasti hihnassa, eikä hyväksynyt läheskään kaikkia heidän normaaliin työnkuvaansa kuuluvia asioita. Jälkiäänitetyt laukausten äänet kuulostivat erilaisilta kuin kuvauksissa käytetyt räkäpäät, joten Mollberg suhtautui mustasukkaisesti teoksensa muunteluun äänimiesten toimesta. Elokuvan miksasi ruotsalainen miksaaja. Soinion mukaan oli pelkästään hyvä asia, ettei Mollberg puhunut ruotsia.

– "Toisaalta sillä oli sen body language sitten," Soinio sanoo ja demonstroi näyttämällä kieltä sekä heiluttamalla keskisormea.

Kattilakoski jäi eläkkeelle vuonna 1995 Tukkijätkän tekemisen jälkeen. Ura, joka oli alkanut mukana raahattavalla laitteistolla päättyi digitaalisesti äänitettyyn elokuvaan. Vaikka tekniikka onkin kehittynyt huimasti, työtavat eivät ole olennaisesti muuttuneet. Luennon lopuksi Kattilakoski muistutti paikalla olleita äänialan opiskelijoita tärkeästä asiasta.

– "Muistakaa, että te käytätte laitteita eikä laitteet teitä."