Risto Jarva elää

Suomalaisen elokuvan festivaalit tarjosi vuonna 2004 edustavan kattauksen Risto Jarvan elokuvia. Ohjaajan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta ja paikallaan onkin luoda katsaus aikoinaan niin elokuvanharrastajien juhliman kuin viimeisten elokuviensa osalta myös suuren yleisön suosiotakin saaneen ohjaajan tuotantoon. Jälkikäteen tarkasteltuna Risto Jarvan tuotantoon lyö leimansa hänen kuolemansa taksionnettomuudessa joulukuussa 1977 matkalla kotiin viimeiseksi jääneen elokuvansa Jäniksen vuoden kutsuvierasnäytännöstä.

Taksia päin luisuneen kuorma-auton aiheuttamassa onnettomuudessa sai surmansa myös taksin kuljettaja ja silminnäkijälausunnot tapahtumasta olivat ristiriitaiset. Henkilökohtaisista asioistaan vaiteliaana tunnettu Jarva sen sijaan oli monien havaintojen perusteella illalla ollut poikkeuksellisen hyväntuulinen. Hymy-lehti julkaisi sensaatiolehtiä arvostelleen ja autoja vihanneen ohjaajan kolarista suttuisia valokuvia sisältäneen jutun, jossa epäiltiin, että hänen elämästään tehdään vielä kirja ja elokuva.

Kuoleman ennusmerkkejä

Poikkeuksellinen ja varhainen kuolema saa etsimään sen etukäteismerkkejä taiteilijan tuotannosta, merkityksellistämään ja muuttamaan sen yleiseen ihmistapaan ihmisenmuotoiseksi. Risto Jarvan kohdalla merkkien löytäminen on varsin helppoa, sillä liikenneonnettomuuden teema toistuu monesti hänen elokuvissaan. Elokuva Bensaa suonissa (1970), jota Turussa ei nyt nähty, päättyy tunnetusti kolariin. Ritva Vepsän kaksoisroolina esittämä henkilö on tieteiselokuvassa Ruusujen aika (1969) vanhempana inkarnaationaan tarinassa puolestaan kuollut liikenneonnettomuudessa vuonna 1976.

Ruusujen aika kertoo tutkija Raimo Lappalaisen (Arto Tuominen) yrityksistä tavoittaa elokuvan tapahtuma-ajan menneisyyden eli elokuvan tekoajan nykyisyyden tyypillisen ihmisen elämää. Hänen tyypilliseksi ihmiseksi valitsemansa on tietysti kaunis nainen, jolla tuntuu nykyajassa olevan kaksoisolento. "Puolueeton, nöyrä, neutraali" tutkija yrittää muokata väkisin hänen näköisestään nykyisyyden ihmisestä mieleisensä, tämän toisinnon tavalla, joka vie mielen film noirin naisenkuviin ihastuneisiin miehiin.

Liikenneonnettomuuden uhka on esillä myös Jarvan viimeiseksi jääneessä elokuvassa Jäniksen vuosi (1977). Auton alle elokuvassa jää lopulta jänis, jota Antti Litjan esittämä mies ryhtyy hoivaamaan pakomatkallaan entisestä elämästään. Päähenkilö näyttäisi olevan kyllästynyt pinnalliseen kaupunkilaiselämäänsä, mutta häntä tuntuu kalvan syvempikin elämänväsymys. Suhde eläimeen tuntuu ainoalta mahdolliselta, se kun ei voi puhekyvyttömänä vastustaa päähenkilön tunteensiirtoja ja tuntuu siten ymmärtävän häntä ihmisiä paljon paremmin.

Elokuvaa edelsi Jarvan tuotannossa kaksi terhakkaa romanttista komediaa Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) ja Loma (1976), joissa molemmissa Antti Litja näytteli Aimo Niemi -nimistä miestä. Aimot ovat hissukoita, jotka Jussi Kylätaskun tarinoissa saavat kommelluksien kautta aiheettomasti naistenmiehen maineen. Edellisessä pari syntyy normaalien koomisten kitkojen jälkeen, kun taas suuresta nälästä kertovassa Lomassa Aimo joutuu piinaavan pitkään seuraamaan eteeristä, lopulta kuitenkin savolaiseksi osoittautuvaa ihastustaan ennen kuin huomaa onnensa koko ajan kävelleen kantapäillään.

Antti Litja Jarvan alter ego?

Arto Paasilinnan romaaniin perustuvassa Jäniksen vuodessa Litjan esittämälle Kaarlo Vataselle ei kelpaa enää edes hänen Turusta löytämänsä elämänsä nainen, vaan hän uudistaa pakonsa perheestä ja yhteiskunnasta vapaa-ehtoiseen metsänpeittoon jäniksensä kanssa. Kuten aina pitkään jatkuneen ohjaajan ja näyttelijän yhteistyön kohdalla, on suuri houkutus tulkita Litjan esittämät hahmot ohjaajan alter egoiksi. Antti Litjan nämä elokuvat nostivat suuren yleisön suosioon ja festivaalivieraana hän riemastutti yleisöään tunnustamalla reilusti myös kusen nousseen menestyksen myötä hänen päähänsä.

Jos siis haluaa päästää mielikuvituksen valloilleen, voi kysyä, mitä tapahtui Risto Jarvalle? Toteuttiko hän viimeisissä elokuvissaan myös omassa elämässään ilmenevän kaipuun paeta ulkopuolisia määrittelyjä jonnekin pois, menneisyyden puutaloidylliin, aavan meren tuolle puolen tai metsään? Antti Litja ainakin määritteli Jarvan olleen ohjaajana mies, joka tiesi, mitä tahtoi. Jäniksen vuosi sisältää varsin vakaumuksellista ja siten vaarallista aikansa elämäntavan kritiikkiä, joten ehkäpä hänen jopa haluttiin katoavan. Yhteiskunnallisesti suuntautuneelta ohjaajalta romanttisten komedioitten tekeminen oli myös kovin huonoa auteur-politiikkaa.

Sattuman summa

Asiaa eteenpäin kehrätessä voisi Jarvan kuolemaa auto-onnettomuudessa paria viikkoa ennen Jäniksen vuoden ensi-iltaa pitää jopa elokuvahistoriallisena viittauksena. Myös mykkäelokuvan suuri ohjaaja Friedrich Wilhelm Murnau nimittäin kuoli auto-onnettomuudessa Jarvan tapaan tasan seitsemän päivää ennen viimeisen elokuvansa, itsepintaisesti mykkänä toteutetun Tabun (1931) ensi-iltaa. Onnettomuus tapahtui olosuhteissa, jotka synnyttivät sitkeästi kiertäviä huhuja. Oleellista kuitenkin on hukkumiskuolemaa pelkäävän Tabun kertoma ja Jäniksen vuoteen helposti vertautuva tarina rakastavaisista, jotka haluavat paeta oman yhteiskuntansa ja vanhempiensa puristavaa otetta.

Vakavammin puhuen Risto Jarvan elokuvat ainakin elävät, sen osoitti niiden Suomalaisen elokuvan festivaaleilla saama suosio myös nuoremman polven keskuudessa. Hyvässä vedossa olivat myös festivaalivieraina olleet Risto Jarvan työtoverit ja ennen kaikkea näyttelijät Kirsti Wallasvaara ja Antti Litja. Litja huvitti yleisöä vaikkapa muistelemalla Loman kohtausta, jossa hän hiihti hiekassa kaktusten välissä talvitamineissa. Kuvaustilanteeseen osuvat saksalaisturistit eivät nähneet kuvausryhmää, vain Litjan, johon eivät toista kertaa uskaltaneet vilkaista, vaan poistuivat nopeasti paikalta.