Pojista miehiksi

Yhdeksi Tukholman elokuvajuhlien pääteemaksi kiteytyi nuorallakävely nuoruuden ja aikuisuuden välillä. Elokuva-aiheet vetosivat ainakin ostovoimaiseen, pääasiassa nuorista aikuisista koostuvaan yleisöön, jota saapui festivaaleille tänä vuonna ennätyksellisen paljon.

Hämmentävä nuoruus

Festivaalin odotetuimpia elokuvia oli Gus van Santin tuore ohjaustyö Paranoid Park, joka yhdistää skeittileffan murhamysteeriin. Kerronta on moneen kertaan leikkauspöydällä pätkittyä tunnelmatrippailua, jossa vansantlaisittain ei ole tärkeintä itse tapahtumat vaan niiden harkiten jäsennetty esittäminen. Ohjaajan edelliseen, uuvuttuvan etäiseen Last Daysiin verrattuna Paranoid Park on hieno elokuva, jonka tunnelmallisia kohtauksia tukee suorastaan nerokas ääniraita. Ohjaustyön voi nostaa Cannes-palkitun Elephantin rinnalle, ellei sen ohikin.

Toinen taide-elokuvan perinteistä ammentava kasvutarina saapui festivaalille itänaapuristamme Virosta. Kadri Kousaarin esikoisohjaus Magnus kuvattiin suppean rahoituksen turvin, mutta epäilemättä sitä suuremmalla antautumuksella. Elokuva paneutuu huumehuuruisen teinipojan vaikeuksiin tulla sinuiksi elämänsä ja yhteiskunnan kanssa. Elokuvan jännite rakentuu nuoruuden näköalattomuuden sekä siitä seuraavan itsemurhan suunnittelun ja sen toteuttamisen varaan. Magnuksen juoni kuulostaa angstisuudessaan melkein kiusaannuttavalta, mutta elokuvan värimaailma, kolea jokapäiväisyys ja tekijätiimin sinnikkyys vetävät elokuvan sittenkin voiton puolelle.

Toisin käy Cherie Nowlanin ohjaamalle lähiödraamalle Clubland. Veljesparin nuorempi on henkisesti jälkeenjäänyt, ja vanhempi yrittää tästä huolehtimisen ja elähtäneen yökerho-viihdyttäjä-äitinsä kanssa taistelemisen ohessa etsiä miehisyyttään ja paikkaansa perheessä. Pääosissa esiintyvät Saving Grace -hamppuhupailussa ilostuttanut Brenda Blethyn ja yhden ilmeen ihme Khan Chittenden. Lopputulos, televisiotasoinen draamantapainen, jättää huulille kysymyksen siitä, miten tälläiset ohilaukakuset pääsevät ylipäätään valkokankaalle saakka?

Matka on perille pääsyä tärkeämpi

Martin Hynesin The Go-Getter kertoo tarinan opiskelijasta, joka varastaa äitinsä kuoltua auton ja karauttaa road tripille kadonnutta isoveljeään etsimään. Nuoren miehen odysseia sisältää kohtaamisia naisten ja menneisyyden haamujen kanssa. Tämä pieni suuri elokuva rullaa leppoisan letkeästi eteenpäin, vaikka ei mitään ikimuistoisia hetkiä tai elämää suurempia ajatuksia kykene tarjoamaan.

Samaa veljestenvälistä yhteydenetsintää ja matkantekoa käsitteli festivaaleilla muutama muukin teos. Yksi koko elokuvajuhlien kiinnostavimpia elokuvia, Wes Andersonin Intiaan sijoittuva The Darjeeling Limited, heittää veljeskatraan (Owen Wilson, Adrien Brody ja Jason Scwartzman) henkiselle matkalle Intiaan vuosi isän kuoleman jälkeen. Micha Waldin Voleurs de chevaux on puolestaan 1800-luvun itäiseen Eurooppaan sijoittuva eeppinen kuvaus hevosia ryöstävistä veljistä. Suurellisen historiallisen paatoksen sijaan ohjaustyö keskittyy sisun ja kostonhimon kuvittamiseen.

Kulkemisen teemaa käsittelee myös Sean Pennin tuore ohjaustyö, tositapahtumiin perustuva Into the Wild. Elokuva kertoo porvariperheen lupaavasta vesasta, joka koulusta valmistuttuaan katkaisee välit perheeseensä, hylkää haaveet turvallisesta tulevaisuudesta ja lähtee reppu selässä tien päälle. Pennin ote aiheeseen on tavanomainen, eikä hän tahdo löytää yhteyttä pätevän tarinan ja ohjauksensa välille. Tarina tarjoaa raamit suureen elokuvaan, ja juuri tässä Penn astuu harhaan. Hän on halunnut tehdä putkiaivoajattelua kyseenalaistavan elokuvan, jolla puhutella suuria ihmisjoukkoja. Pintapuolisesti elokuva tässä onnistuukin, mutta tärkein, uskottavan päähenkilön luominen ja tämän toiminnan kautta ajatusten herätteleminen jää, harmillista kyllä, saavuttamatta.