Aitouden läsnäolo

Jos mielikuvasi helvetistä sisältää myöhästelevät esitykset, keskustelutilaisuuksissa tinnituksen aktivoivan piuhojen räjähtelyn ja takanasi istuvan, taskumatistaan naukkailevan, hiuksiasi luvatta hivelevän VIP-vieraan – älä mene Sodankylän elokuvajuhlille. Jos edelliset eivät ravistele tai muistuttavat etäisesti peräti eksoottisia tuulahduksia pohjoisesta, varaa liput vuodelle 2008.

Ensimmäisellä vierailullani Sodankylässä näin niin kauniita mykkäelokuvia niin kauniilla säestyksellä, että uhkana väijyi psykoosi, kuin myös motivaationsa menettäneitä elokuvaohjaajia sekä motivaationsa heidän työstään imeneitä elokuvaopiskelijoita. Pakolaisuus festivaalin teemana ei jätä rauhaan vieläkään. Tarjolla oli kuin pienen paikallisen kuppilan hinnaston viekoittelevasti lupaamana: jukurttia ja krantimehua. Tunnetta, joka ei käskien tule.

Teemana pakolaisuus

Sodankylän elokuvajuhlien 2007 teemana oli ilahduttavasti "pakolaisuus". Suomen Pakolaisapu ry:n kanssa yhteistyössä toteutettuun teemasarjaan mahtui muun muassa palestiinalaisten, kurdien, kiinalaisten ja irlantilaisten näkökulmasta pakolaisuutta, siirtolaisuutta ja rauhanrakentamista käsitteleviä elokuvia.

Teemasarjan elokuvien ohjaajavieraiksi Sodankylään saapuivat palestiinalainen, veikeä Elia Suleiman (s. 1960), pitkään odotettu iranilainen Abbas Kiarostami (s. 1940) sekä italialainen Vittorio De Seta (s. 1923). Pääteeman ulkopuolelta festivaalia kunnioitti läsnäolollaan israelilainen Amos Gitai (s. 1950). Saksanturkkilainen, palkittu uuden polven ohjaaja Fatih Akin joutui perumaan tulonsa juhlille silmäleikkauksen vuoksi.

Pakolaisuus teemana ei ole yksinkertainen käsite. Nauttiessani sarjan elokuvista jäin pohtimaan, voiko kaltaiseni suomalainen perusjunttura ymmärtää taustansa ja yleissivistyksensä pohjalta elokuvia, joiden teemoihin henkilökohtainen tunnekokemus ja kosketus puuttuu? Peter von Baghin vetämä aamukeskustelu iranilaisen ohjaajalegenda Abbas Kiarostamin kanssa hämmensi mieltäni entisestään. Kiarostami puhui maansa elokuvakulttuurista politiikan, uskonnon ja tarinankerronnan perinteiden siivilöiden läpi diplomaattisesti niin, että sanojen merkitykset jäivät vellomaan lisäkeskustelua vaatien:

– Tarkoitukseni on tehdä elokuvia, jotka eivät liiku tai vaikuta ihmisiin yksinomaan tunnetasolla. Mielestäni melodraama tulisi kitkeä iranilaisesta elokuvasta niin, että nuoret elokuvantekijät pääsisivät käsiksi olennaiseen. Omassa työssäni elokuvaohjaajana ja opettajana luotan minimalismiin. Pieniin asioihin tarkentumalla voi nähdä ja tehdä jotain uutta.

Ihana Claude

Elokuvillaan Kutsut (1973), Pitsinnyplääjä (1977) ja Pikkukaupungin tyttö (1981) katsojien sydämet ostanut sveitsiläisohjaaja Claude Goretta (s. 1929) onnistui Sodankylässä valloittamaan puolelleen monta uutta sekä elokuvillaan että yksinkertaisesti lempeän charmantin persoonansa voimin. Goretta esitteli elokuvansa itse herrasmiesmäiseen tyyliinsä näytöksestä toiseen ja vastaili vuolassanaisesti yleisön kysymyksiin, antaen tulkin käyttää kaiken ammattitaitonsa työssään.

Claude Goretta tunnetaan Free Cinema -liikkeen vaikuttajana (Nice Time, 1957), mutta ennen kaikkea syrjäytyneiden ihmiskohtaloiden tarkkanäköisenä kuvaajana. Into tarkkailla ihmisiä, joilla ohjaajan mukaan "ei ole sovittua tapaamista historian kanssa", tuottaa inspiraation kerta toisensa jälkeen. Gorettan töistä erityisesti nuoren Isabelle Huppertin tähdittämä Pitsinnyplääjä osoittaa henkilöohjaajan kauniin, älykkään tavan ikuistaa kohteensa läheltä, lähes iholta, mutta taidemaalarin tavoin kohteena – ulkoa kuvailtuna:

– Haluan tutustua kuvattavaan hyvin saadakseni elokuvaan tarpeeksi intensiivisen tunnelman. Koska Isabelle Huppert oli elokuvaa suunniteltaessa hyvin nuori, ujo ja sisäänpäinkääntynyt, annoin hänen yksinkertaisesti asua asunnossani viikon, jonka aikana seurasin hänen liikkeitään ja tapaansa olla. Löytämiäni elementtejä käytin myös elokuvassa.

Peter von Baghin kysymykseen autiolle saarelle valittavasta elokuvasta Goretta mainitsi kaksi suurta vaikuttajaa: Ingmar Bergmanin Talven valoa (1963) sekä Jean Vigon L’Atalanten (1934).

Jokaisella on syynsä

Moni festivaalivieras, muiden muassa Claude Goretta ja Elia Suleiman ihmettelivät, kuinka tällainen tapahtuma voi ylipäätään olla olemassa. Goretta tarkkasilmäisenä kommentoi, kuinka juhlilta puuttuvat pompöösit, kulttuurimaailmasta tutut itsensä esittelijät. Abbas Kiarostami kehui tapahtuman intiimiä tunnelmaa sekä halusi tarkentaa festivaalien tarkoitusta valtion tuetta jääneiden elokuvien puolustajana.

Miksi järjestää elokuvajuhlat? Miksi tarjota elokuvansa elokuvajuhlille? Miksi vaivautua Sodankylään tahi mihin tahansa kylään? Minulle syyksi riittivät festivaalin tunnusmerkiksi kasvaneet, säestetyt mykkäelokuvat intiimeinä telttaesityksinä, inspiraation luojina.

Tänä vuonna katsojille tarjottiin Cleaning Womenin säestämänä Dziga Vertovin klassikko Yhdestoista vuosi (1928), Harold Lloyd -komedia Turvallisuus viimeksi (1923) säestäjinään monikansallinen Prima Vista Social Club sekäpianisti Neil Brandin briljanttisoolosäestys sotaelokuvaan Suuri Paraati (1925).

Esityksissä kiteytyi mielestäni se, mikä on elokuvan katsomiskokemuksessa tärkeintä: läsnäolo, huikea intensiteetti ja kahden elementin tuottama uutuuden tunne. Katsojat nauroivat, itkivät ja haukkoivat kuorossa henkeään – se on jo jotain. Jos jossain Suomen kaupungissa on lisäksi mahdollisuus valita harvinaisten elokuvaelämysten hengähdystauolla jukeboxista Matias Sassalin levyttämä Elämää juoksuhaudoissa, kannattaa kokeilla.

Elokuvajuhlien vuosittainen, suomalaisen elokuvakulttuurin puolesta merkittävän työn tehneelle yksityiselle henkilölle jaettava Viasat-palkinto myönnettiin tänä vuonna elokuvakriitikko, esseisti Jerker A. Erikssonille.