Sodankylän jäljet

Voiko suomalainen ymmärtää iranilaista elokuvaa – oikein? Mitä on sensuuri ja kuinka se vaikuttaa elokuva-alan ammattilaisiin? Onko fiktiivinen pitkä elokuva oikea väline pakolaisuuden tematiikan käsittelyyn? Voi päätäni, Sodankylä ei päästä, ei. Pakolaisuus juhlien teemana ja Peter von Baghin käymä aamukeskustelu iranilaisen ohjaajalegenda Abbas Kiarostamin kanssa tuottaa kysymyksiä, jotka eivät jätä mieltäni rauhaan. Avatakseni elokuvajuhlien tuottamia ihmetyksiä päätän haastatella iranilaissyntyistä elokuvaohjaaja-toimittaja Alexis Kourosia.

Pakolaisuuden nimi

Monipuolisena kulttuurintuottajana ja maahanmuuttajien asioiden puolestapuhujana tunnetun Kourosin ansioluetteloon ohjaajana kuuluvat muun muassa elokuvat Seuraavaa lentoa odottaessa (2000), Ilman tytärtäni (yhdessä Kari Tervon kanssa, 2002) ja palkittu Rubina ei elä enää täällä (2002) sekä kirjailijana Finlandia Junior -palkittu Gondwanan lapset (1997). Englanniksi julkaistavissa lehdissä Six Degrees ja Helsinki Times päätoimittajana työskentelevä Kouros suunnittelee tulevaisuuteen osittain Iranissa, osittain Suomessa kuvattavaa fiktiivistä elokuvaa yhdessä iranilaisen tuottajan kanssa.

Lähes jokaisessa Kourosin työssä käsitellään pakolaisuuteen liittyviä ilmiöitä:

– Itse asiassa määritelmä "pakolainen" on mielestäni hieman vanhahtava. Käsite määriteltiin Geneven sopimukseen toisen maailmansodan yhteydessä. Maailma on muuttunut. Ohjaamissani elokuvissa haluan kertoa eräänlaisesta siirtolaisuudesta, siitä kuinka ihmiset nykyään liikkuvat eri syistä maasta ja paikasta toiseen. Ihmisen paikka osana luontoa sekä siirtolaisuuden ympärille nivoutuvat teemat – juuret ja juurettomuus, liikkeet ja muutos ovat minulle tärkeitä tarinanlähteitä.

Pakolaisuuteen fiktioelokuvan teemana liittyy Kourosin mukaan tiettyjä ongelmia:

– Elokuva on loistava väline monikerroksisten asioiden käsittelyyn. Jos Steven Spielberg ohjaisi pakolaisuudesta kertovan elokuvan tähtinäyttelijänään Tom Hanks, tavoittaisi se varmasti paljon otollista katsojakuntaa. Kysymys lienee kuitenkin: Kertoisiko elokuva silloin edelleen todellisesta aiheestaan? Elokuvien viihteellisyys tuo ihmisille vapauden valita, mitä katsoa. Näin solahtavat kohderyhmiltä ohi helposti ne elokuvat, jotka todellisuudessa olisi tärkeää nähdä.

Kun suomalaisen, rahoituksensa ansainneen pitkän fiktion kerrontatapa nojaa pääosin länsimaalaisen, Hollywoodille tyypillisen rakenteen nimiin, Iranissa tehdään sekä perinteistä melodraamaa, että nuorten tekijöiden tuoretta, näkemyksellistä elokuvaa. Abbas Kiarostamin kaltaisten ohjaajien hitaasti kasvavaan, yksityiskohtien voimaan luottavan kerrontatavan elokuvaa valmistetaan maassa niin ikään, mutta vähemmän. Kiarostamin elokuvat eivät ole kotimaassaan saavuttaneet samanlaista suosiota kuin muualla maailmassa.

Pahin(ko) kaikista: Sensuuri

Alexis Kouros pyrkii olemaan "myymättä itseään" liikaa rahoittajille. Pienten, ehdotettujen korjausten tekeminen tarjottuihin ehdotuksiin ei Kourosin mielestä ole vaarallista, mutta omista periaatteistaan tekijänä on pidettävä kiinni. Jos tarjottu ehdotus ei suurilta linjauksiltaan miellytä rahoittajia, on Kourosin mukaan parempi antaa olla, eikä muuttaa työtään liikaa muiden haluamaan suuntaan:

– Säännöllinen rahan (ja kiitoksen) kerjuu muuttaa luovan työn osaajia epämääräiseen suuntaan. Jatkuva omista näkemyksistä luopuminen ja niiden muokkaaminen muualta saneltuun muotoon tuottaa kaksinaamaista työskentelykulttuuria, kovia ihmisiä.

Sensuurista puhuttaessa Alexis Kouros tarjoaa omanlaisensa näkemyksen. Tietynlaiset rajat työlle voivat hänen mukaan tuottaa myös luovuutta. Samanlaisesta, olosuhteiden sanelemasta inspiraation lähteestä puhui Sodankylässä myös Abbas Kiarostami. Suomen ja Iranin tilanteita elokuvamaina verraten Alexis Kouros kuitenkin jatkaa muistuttaen tärkeästä, väliin unohdetusta puolesta:

– Sensuuri on mielenkiintoinen käsite. Kun Iranissa elokuvaohjaaja törmää työssään politiikan ja uskonnon sanelemiin reunaehtoihin, ei Suomessakaan sensuurilta vältytä. Suomessa tietyt tahot, kuten YLE ja Elokuvasäätiö, raakkaavat pienen osan tarjotuista käsikirjoituksista tuotantoon ja korjauttavat ne haluamaansa muotoon. Iranissa elokuvia tehdään paljon. Iranissa asuva, arvostetusta valtiollisesta elokuvakoulusta noin kaksi vuotta sitten valmistunut veljentyttäreni on ehtinyt ohjata jo monenlaista. Iranissa on paljon arvostettuja naisohjaajia. Töitä riittää.