Onnea nuori aikuinen!

20. juhlavuottaan viettävät Rakkautta & Anarkiaa -festivaali vakuutti monipuolisella tarjonnallaan. Omat kategoriansa löysivät niin Latinalaisesta Amerikasta tuleva, ranskalainen kuin brittiläinenkin elokuva. Tarjolla oli myös, festivaalille tyypillisesti, aasialaista räimettä ja animea. Avainelokuvien sarjassa esitettiin muun muassa Cannesin kultaisella palmulla palkittu 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, Kim Ki-dukin Breath ja Paul Verhoevenin Black Book. Juhlanäytökseen valikoitui David Cronenbergin tuorein ohjaustyö Eastern Promises. Paitsi luotto-ohjaajien viimeisimmistä töistä, festivaaliyleisö sai osansa myös uusista ja yllättävistä elokuvanautinnoista.

Ajatuksia ajastamme

Ryan Fleckin ohjaama Half Nelson oli festivaalin ehdottomia kohokohtia. Elokuva käsittelee crack-riippuvaisen, sympaattisen opettajan ja tämän 13-vuotiaan oppilaan ystävyyttä. Ilahduttavasti elokuva ei sorru sen enempää huumeongelman ja ghettoelämän romantisoimiseen kuin moraaliseen puntarointiinkaan. Elokuva keskittyy ihmisiin, joita ohjaaja kuvaa todella tarkkanäköisesti ja läheltä. Ryan Goslingin pääosa-veto huomioitiin ansaitusti myös Oscar-ehdokkuudella. Taitava kamerankäyttö ja erinomaiset henkilöhahmot rakentavat pienestä tarinasta aidosti koskettavan, muotovalion draaman.

Lähtöasetelmiltaan hyvää draamaa edusti myös islantilaiselokuva Parents, joka kuvaa tämän päivän lähiön elämää. Vanhempien ja lasten väliset vaikeat, mutta vahvat suhteet muodostavat elokuvan ytimen. Kolme rinnakkain kulkevaa tarinaa ihmiskohtaloista ehtivät koskettaakin, mutta lopulta vuodatetaan liian paljon verta ja itketään liian monta kyyneltä. Toinen kiinnostava pohjoismainen, Lukas Moodyssonin Container, ei lipsunut niinkään ylidramaattisuuden kuin pateettisuuden puolelle. Erityisesti ilman ennakko-odotuksia katsottuna Moodyssonin elokuvaa elämän mielekkyyden etsimisestä voi pitää kiehtovana, kauniinakin. Mutta hienoimmat oivallukset menettävät teränsä, kun jankkaus maailman epäarvoisuudesta ja julkkisten palvonnasta jatkuu minuutista toiseen. Moodysson on kolmessa viimeisimmässä ohjaustyössään pulahtanut synkkiin vesiin. Siirtyminen vähemmän saarnaavaan kerrontaan takaisi ohjaajan elokuvataiteelle vaihteeksi yleisöäkin.

Samannimiseen menestyskirjaan perustuva Fast Food Nation lukeutui festivaalin pettymyksiin. Elokuvan lähtökohta, pikaruokakulttuuriin pureutuminen jää reippaasti puolitiehen. Teema on hyvä, mutta iskevä kritiikki on korvattu kauniin valkoisilla hammasrivistöillä. Suurta yleisöä ajatellen mukaan on palkattu tuttuja naamoja Bruce Willisista ja Kris Kristoffersonista lähtien. Elokuvan tunteisiin vetoavassa huipentumassa meksikolaistyttö joutuu työskentelemään teurastamossa. Sinänsä surkeaa, että lihan paloittelulla, tuolla vuosituhansia kestäneellä perinteellä, pyritään järkyttämään sen sijaan että otettaisiin härkää sarvista ja mietittäisiin miten ihmisten asenteisiin ja kulutustottumuksiin voitaisiin vaikuttaa.

Harvinaisen hauskaa

Festivaalin odotetuimpia oli loistavan, jos kovin synkän Oldboyn ohjanneen Chan-wook Parkin uusin elokuva I´m a Cyborg But That´s Ok. Aiempien ohjaustöiden sadistiset sävyt ovat vaihtuneet kahden mielisairaala-teinin suloiseen rakkaustarinaan. Täysin yllättävä suunnanvaihto toimii. Huolellisesti rakennettu, mielikuvituksellinen maailma ja sinne tänne viljelty omaperäinen komiikkaa valloittavat jopa kyynisen katsojan. Absudilla huumorilla operoiva teos on selvästi vahvan vision ohjaamana toteutettu. Park osoittaa hallitsevansa hyvinkin erilaiset tyylilajit ja tunnelmat. Pitkitetty, ironiseksi luettava joukkoteurastusjakso iskee särmää muuten pehmeäpintaiseksi siloiteltuun elokuvaan, joka sijoittui osaksi elokuvajuhlien aurinkoisempaa tarjontaa.

Huumorilinjaa edusti myös vanhan likaisen miehen John Watersin kahdesta stand up -keikasta koostettu elokuva This Filthy World. Ilmiömäinen tarinankertoja osoittaa, että yksinkertaisesta ideasta voi syntyä mainiosti toimivaa viihdettä. Waters kiskoo huumorinsa kaukaa hyvän maun ja sovinnaisuuden tuolta puolen, mutta säilyttää jutuissaan tietynasteisen älyllisen ulottuvuuden. Halvempaan huumoriin sortui korealaiseen kulttisarjakuvaan pohjaava Dasepo Naughty Girls, joka kosiskeli teiniyleisöä hekottelemaan pikkutuhmille koulutytöille ja vessavitseille. Lars von Trierin uusin, Boss of It All, näytti tanskalaisohjaajan taidot selkeälinjaisen komedian saralla. Onnistuneesti von Trier katsojan nauruhermoja kutkutteleekin, vaikka ohjaustyö jää kauas miehen hienoimmista töistä.

Kovin usein ei pääse nauttimaan yhtä herkullisesta hahmogalleriasta kuin Harmony Korinen uusimman elokuvaaparissa. Ranskan maaseudulle vetäytyneeseen imitaattoriseurueeseen kuuluvat mulattiversio kuningatar Elisabethista, elämäänsä kyllästynyt Michael Jackson, groteskisti kasvojaan vääntelevä Abraham Lincoln ja näkemys kaikille tutusta Punahilkasta. Mister Lonelyssa hetkittäin hapuileva pääjuoni saa voimaa odottamattomasta sivujuonteesta, jossa nunnaporukka hyppii ilman laskuvarjoja Werner Herzogin ohjaamasta lentokoneesta. Kyseessä on poikkeuksellisen kaunis, ei traaginen tapahtuma! Erityismaininnan ansaitsevat elokuvan aloitus- ja lopetuskohtaukset, joiden veroisia neronleimauksia näkee nykyelokuvissa liian harvoin. Kaikkiaan jenkki-indien oudon pojan viimeisin on hieno, hauska ja selkeätajuinen elokuva – jotain muuta kuin ennalta olisi osannut odottaa.

Tämä tarina on tosi

Festivaalin musiikkielokuvien tarjonta oli tänä vuonna ilahduttavan laadukas ja laaja. Avajaiselokuva Control on musiikkivideo-ohjaajana kunnostautuneen Anton Corbijnin ylistetty, Joy Divisionin laulaja Ian Curtisin viimeisistä elinvuosista kertova mustavalkokuvaus. Festivaalin päätöselokuvana näytettiin Sigur Rós -yhtyeen Home-dokumentti, jonka yhteydessä akustisesti esiintynyt yhtye maalaili Bio Rexin täyteen eteeristä utuiluaan. Kahden kovan väliin mahtui muitakin kiinnostavia teoksia. Riipaisevalla äänellään tapettivuodatkin seinältä repivästä Scott Walkerista kertova dokumentti osoittautui vaikuttavimmaksi. Scott Walker – 30 Century Man hahmottelee taiteilijan luomisprosessia ja näkemyksiä onnistuneesti. Elokuva onnistuu tavoittamaan omaa tietä kulkevasta, julkisuutta karttavasta päähenkilöstään yllättävän paljon.

Festivaalin mieleenpainuvinta ja samalla rankinta puolta edusti Taxi to the Dark Side, Yhdysvaltain armeijan kidutuskäytäntöihin muun muassa Abu Ghraibin ja Guantanamon vankiloissa paneutuva dokumentti. Elokuvan sisältö on pelottava, vaarallinen ja vastenmielinen. Entisten vankien ja vangittujen tarinat kuulostavat täysin epätodellisilta ja kouraisevat vatsanpohjasta. Kohtalaisesti toteutettu raina ei äidy pahimmanlaatuiseksi katsojan mielen rusikoimiseksi, mutta silti elokuvan katsominen on melkoinen shokkikokemus. Vaikka Abu Ghraibin kidutuskuvat epäinhimillisesti nöyryytetyistä vangeista loopattiin tiedotusvälineissä aika lailla loppuun, niin vastenmielisyyttä ne herättävät yhä. Suuren kysymysmerkin kanssa voidaan kysyä, onko tätä todistusaineistoa tarpeen esittää strobovaloin ja tuskanhuudoin höystettyinä? Paljon pahuutta mahtuu maailmaan, sen tästä jälleen opimme, mutta samaan aikaan elokuvakokemuksesta jää merkillisen ristiriitainen, voimaton olo.

Ristiriita voisikin olla elokuvafestivaalin toinen nimi. Rakkautta & Anarkiaa on pyrkinyt herättämään kahden vuosikymmenensä aikana keskustelua elokuvista ja näyttämään suomalaiselle yleisölle vaihtoehtoisia näkemyksiä ympäri maailmaa. Skaala oli tänäkin vuonna hätkähdyttävän laaja. Tänä syksynä elokuville, niille fetissoidun väkivaltaisille, moraaliltaan löyhille ja erikoisuutta tavoitteleville, löytyi ennätysmäärä katsojia. Yli 45 000 ostettua lippua osoittavat ohjelmiston olleen kiinnostavasti ja monipuolisesti valittu. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla toisen kaunis on rumaa, ja toisinpäin. On erityisen hienoa huomata, että tuo kaunis, ja ruma, tarjotaan ajatuksella ja laadukkaasti toteutettuna.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavaa vuosikymmentä kohti.