Pääosassa paholainen, parodia ja poliittinen kritiikki

Tsekki, Japani ja Amerikka tekivät iskevällä komiikalla, lämminhenkisellä tarinoinnilla ja piikikkäällä yhteiskunnan ruodinnalla tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalista unohtumattoman elämyksen.

Elämä alkaa saada surrealistisia piirteitä, kun on kymmenen päivää tauotta ahminut elokuvia rakkauden & anarkian merkeissä. Kosketus arkeen jää tuntimääräisestikin vähäiseksi ja oma todellisuus sekoittuu fiktioon.

Elokuvat alkavat yhdistyä keskenään, ne muodostavat vapaasti aaltoilevan kaaoksen ja siitä juontuvan loputtoman mielleyhtymäverkon, johon on suloista eskapistin vajota. Mielen pinnalle jäävät leijumaan satunnaiset henkilöhahmot tai yksittäiset kuvat, jotka sekoittuvat keskenään ja seuraavat uniin.

Ihanasta illuusiosta on vaikea päästää irti. Kun itsensä on kadottanut lohduttavien sijaistarinoiden virtaan, on arkeen paluun ahdistus väistämätön. Se menettämisen tunne! On kuin hyvästelisi rakkaan ystävän - tai oikeastaan koko joukon.

Kansanmusiikin ja sarjakuvan legendoja

Tätä tulevaa ahdistusta lievittivät festivaalin lukuisat fiktiota ja faktaa suvereenisti sekoittelevat puolidokumentit, jotka olivat herkkupaloja. Petr Zelenkan tsekkilaulajasta tarinoiva Rok dábla (Year of the Devil) oli varsinainen elämys, lämminhenkinen ja hauska.

Päähenkilöä, Jaromir Nohavicaa, voisi kai kutsua Tsekin Vysotskyksi - koko Venäjän kansan rakastaman trubaduurin mukaan. Suositun mutta niin mystisen Nohavican yksityiselämästä ei kukaan tiedä juuri mitään. Vähintään yhtä sankka salaperäisyys verhoaa hänen ystäväänsä, lempeäilmeistä sanoittaja Karel Plihalia.

Viimeistään silloin, kun mykäksi heittäytyvä Plihal julistetaan enkeliksi ja hän katoaa sisäisessä itsesytytysreaktiossa, alkaa katsoja kyseenalaistaa kaiken aiemmin tapahtuneen - siis mikä onkaan totta ja mikä hulvatonta tarua? "Dokumentti" seuraa Nohavicaa ja Cechomor-yhtyettä yhteiskiertueella sekä itse kunkin joutumista vuorollaan alkoholismiparantolaan. Tsekkielokuva on Suomessa harvinainen näky, joten ei voi kuin olla kiitollinen festivaalin järjestäjille tästä kulttuuriteosta. Laajemminkin olisi toivonut itä-eurooppalaisen tuotannon olleen esillä.

Myös amerikkalaisesta sarjakuvakäsikirjoittajasta, sisäpiirin legenda Harvey Pekarista kertova American Splendor oli täynnä terävää huumoria ja oivaa toteutusta. Paul Giamattin mainiot koomikontaidot tulevat jälleen todistetuiksi, kun hän näyttelee epäsovinnaista, lakonista Harvey Pekaria. Hope Davis tulkitsee mainiosti Pekarin samanhenkistä vaimoa Joyce Brabneria. Aidon Pekarin studiohaastattelut leikkaavat osuvasti tarinan väliin.

Parodiaa ja seesteistä estetiikkaa

Elokuvatulva tekee kriittiseksi ja sekaan livahtavat huonot tekeleet turhauttavat. Tähän mielentilaan oli japanilainen, äärimmäisen rankka huumorintaju omiaan. Japanisarjan elokuvat olivat kaikki hyvin erilaisia, omituisia ja mieleenpainuvia.

Takeshi Kitanon Dollsin värimaailma on syvä, kaunis ja vaikuttava. Kuvien hitaus ja hiljaisuus muistuttavat fellinimäistä raukeaa visuaalista matkaa. Ohjaaja kuljettaa rinnakkain kolmea tarinaa epätoivoisesta, menetetystä rakkaudesta. Surullinen nuoripari vaeltaa mykkänä, köyhänä, irtonaisena. Kitano luottaa tarinan syventämisen sijasta symboliikkaan ja estetiikkaan.

Parodia tuntuu olevan aasialaisten suosima keino kommentoida länsimaista kulttuuria ja elokuvateollisuutta. Naurun avulla on tunnetusti terapeuttista käydä läpi myös omia traumoja, joita Aasian maissa riittää.

Miike Takashin The Happiness of the Katakuris on sekoitus b-luokan kauhuparodiaa, hulvattomia tanssikohtauksia ja muovailuvaha-animaatiota. Katakurin perhe keräsi järjettömyyksillään festivaalin estottomimmat naurut.

Sabun Drive on kolmikon vaisuin, mutta pieni elokuva pienistä ihmisistä on rajusta huumoristaan huolimatta inhimillinen kuvaus epäonnisista ihmisistä, jotka sattuma ohjaa yllättäville teille. Esi-isien ilmaantuminen tuo arkiseen nykymaailmaan aavemaisen mystisen vireen.

Tietokonepeli muuttuu todellisuudeksi etelä-korealaisessa scifi-action -parodiassa Resurrection of the Little Match Girl, jossa pieni tulitikkutyttö saa inhosurrealistisen tulkinnan. Matrixin, Lara Croftin sekä pelimaailman parodiointi käy itsetarkoitukselliseksi, eikä yltyvä massateurastus tarjoa omaperäisyyttä. Mainittakoon suomalaisyleisöä kiinnostava yllätys: soundtrackilla hoilottaa nasaalillaan tutunkuuloinen tyttöduo biisiään Rakastuin mä luuseriin, englanninkielellä tosin.

Etelä-Korean shokkiohjaaja Kim Ki-duk on vaihteeksi heittäytynyt Kitanon lailla seesteiseksi buddhalaisen munkin kasvutarinassa Spring, Summer, Fall, Winter... and Spring (Viisi vuodenaikaa). Julmuus on yhä lähtemättömänä ihmisessä, mutta kertomus soljuu nyt levollisina, mietiskelevinä kuvina. Otsikon mukaisesti myös tarinan ympyrä sulkeutuu, ihmiselämä on geenien jatkumo.

Jännitystä ja hupailua Hongkongista

Hongkongin trilleriosasto oli melkoinen pettymys. Festivaalin pohjanoteeraus oli psykologisiin kauhuelementteihinsä kompasteleva Inner Senses, jonka katsoi vain puoli vuotta sitten itsemurhan tehneen Leslie Cheungin vuoksi. Myöskin Infernal Affairs petti odotukset; Hollywoodia mukaileva korruptiovyyhti oli ennalta arvattava.

Aasialainen huumori on jokseenkin omanlaistaan, eikä siihen aina tunnu olevan pääsyä. Golden Chickenissä vanha elähtänyt ilotyttö kertoilee keikkojensa kohokohtia ja käänteitä vuosien varrelta. Tarkoitus on kaiketi olla hupaisa, mutta sekoilu ei sytytä.

Myös Mekhong Full Moon Party kertoo vähän hassutellen thaimaalaisesta kylästä, jonka vuosittainen uskonnollinen juhla on muuttunut valtaisaksi mediatapahtumaksi. Vastakkain ovat tiede ja usko, uusi aika ja perinne nuoren päähenkilön sekä vanhan munkin hahmoissa.

Rumia ihmissuhteita Ranskasta

Keski-Euroopan ruma arki kosketti. Erityisen raadollisesti siitä kertoi Robert Guédiguianin elokuva La Ville est tranquille (The Town Is Quiet). Karussa huippukohdassa äiti myy itseään hankkiakseen tyttärelleen heroiinia ja antaa tälle lopulta kohtalokkaan annoksen. Muutkaan henkilöt eivät selviä helpolla. Lyhyen ajan sisällä erilliset kohtalot; kuolemat, rakkaudet, haaveet ja epätoivot kytkeytyvät toisiinsa ja järkyttävät elämän tasapainoa. Tapahtumapaikkana on Marseille, mutta merimaisemia ei juuri nähdä, eivätkä joka taholla umpikujaan ajautuvat tapahtumat tunnu saavan lainkaan happea.

Hengittävämpiä ja siksi myös lohdullisempia ihmiskohtaloita nähtiin Ramón Salazarin toisessa elokuvassa Piedras (Stones). Almodovarin henkeä lupailtiin, mikä osoittautui katteettomaksi mainonnaksi. Vaikka käänteet olivatkin välistä absurdeja ja ammateissa löytyi ilotyttöä ja homo-lääkäriä ei pedromaiseen hullutteluun menty. Sen verran asiallisempi Piedras oli, muttei välttämättä huonompi.

Kärsivä mies

Pohjoismaisen elokuvan taso oli perinteisen varmaa, mukana oli myös kiinnostavia kokeiluja. Tosin tanskalaisen Christoffer Boen Reconstructionissa ne uhkasivat karata käsistä. Juoni on sekoitus Kieslowskin Veronican kaksoiselämää ja Emmanuel Carrèren Viikset-romaania, jossa mies menettää menneisyytensä ja lopulta kohtalokkaiden sattumien vuoksi myös rakkaimpansa. Reconstructionissa siihen on syytäkin, tekee mieli sanoa. Itsekkyys, rakkaudeksi naamioitu ahneus ja omien halujen toteuttaminen tuntuu olevan elokuvan tahaton sanoma. Visuaalisesti kaunis, houreinen rakkaustarina sortuu teennäiseen dialogiin ja muotokikkailuihin.

Nicolas Winding Refnin Fear X on tummasävyinen vaimonsa menettäneen miehen mielenluotaus, jolla on outo loppu. John Turturro tekee pääosassa laatutyötä. Tämä elokuva vaikuttaa helposti ohitettavalta, mutta se jää yllättäen pyörimään mieleen, erityisesti ahdistavan tunnelmansa vuoksi.

Shokinjälkeinen mielenterveyden järkkyminen esitetään miehen itsepintaisena totuuden etsintänä. Tapahtumapaikkoina ovat riisutut sisätilat; parkkihalli, hissi, askeettinen hotellin käytävä, sairaalahuone. Nämä sinänsä tavanomaiset näyttämöt saavat painostavan ja vääristyneen ilmapiirin, ne alkavat toimia päähenkilön mielenmaisemina. Hetkittäin tuntuu kuin olisi päädytty leikkaussaliin, jossa suoritetaan tarkkaa ja kliinistä obduktiota - suruntunteen ruumiinavausta.

Idealtaan amerikkalaisohjaaja Todd Louison Love Liza toistaa samaa tarinaa. Vaimo tosin kuolee oman käden kautta. Philip Seymour Hoffman saa vihdoin pääroolin ja luo hahmostaan uskomattoman surullisen. Hän ei uskalla lukea vaimon jättämää itsemurhaviestiä, joka kulkee punaisena lankana läpi elokuvan. Siihen ja vaimon kuviin mies tarttuu kuin ainoaan jäljellä olevaan oljenkorteensa. Elokuva seuraa bensahuuruisen miehen alennustilaa, joka huipentuu kohtaukseen, jossa hän rinnastuu imppaaviin teineihin.

Musiikki luo vahvoja tunnelmia, erityisesti Jeff Buckleyn eteerinen Corpus Christi Carol luo poikkeuksellisen hartaan tunnelman outoon uintikohtaukseen. Love Liza nousee minimalistisen karulla ja realistisella toteutuksellaan festivaalin koskettavimpien ja teemaltaan tärkeimpien joukkoon.

Dokumentit täydentävät toisiaan

Loistavia dokumenttihelmiä olivat Andrew Jareckin pedofiilioikeudenkäyntiä seuraava Capturing the Friedmans (Tapaus Friedman) sekä Amerikan poliittista ryvettyneisyyttä paljastava Last Party 2000, jonka Philip Seymour Hoffman omana itsenään vei läpi.

Sen sijaan kiinnostavat aiheet kariutuivat sekavahkoon toteutukseen Oliver Stonen Fidel Castron henkilökuvassa Comandante sekä vuoden 1994 Kuuban venepakolaisista kertovassa dokumentissa Balseros (Cuban Rafters). Nämä olivat oivaltavia linkkejä Last Party 2000:n teemoihin ja täydensivät osaltaan Amerikan yhteiskunnallisen tilanteen kattavaa tarkastelua.

Harmi, että kumpaakin Kuuba-dokumenttia oli vaikea seurata sirpaleisuuden ja hektisyyden vuoksi. Mitään kovin radikaalia ei Stone kuvattavaltaan kysy, eikä tämä siksi vaatinut sensuroimista. Castro osuu monesti ytimeen kritisoidessaan Yhdysvaltojen poliittisia motiiveja, mutta vakuuttelut oman diktatuurinsa paremmuudesta saavat konkreettisen vastapoolin Balseroksessa. Kun Castron kannattajat järjestäytyvät Havannan kaduille mielenosoitukseen hallitsijansa puolesta, nähdään toisaalla tuhoontuomittuja pakolauttojaan rakentavat miehet ja naiset, joiden silmissä kiiltää ainoastaan lähtemisen pakko ja mahdollisuudet, joiden he uskovat aukenevan aavan meren tuolla puolen, Yhdysvalloissa. He ovat valmiita kokoamaan varat pakomatkalleen vaikka ruumistaan myymällä ja kelpuuttavat rakennusmateriaaliksi kaiken minkä irti saavat. Mykkä kuva julkisesta penkistä, jonka puunojat on korjattu talteen puhuu omaa kieltään.