Uusia tuulia ja seikkailuja

Vuoden 2018 Loud Silents -festivaali Tampereella tarjoaa jälleen kerran monipuolisen valikoiman elävällä musiikilla säestettyjä mykkäelokuvia, joiden kattaus ei nopealla silmäyksellä vaikuta kovinkaan yhtenäiseltä. Festivaalin taiteellinen johtaja Otto Kylmälä vastaa tiedusteluihini seuraavasti:

Loud Silentsin ohjelmisto syntyy aina erilaisisten teemojen, keskustelunavauksien ja musiikkityylien yhteentörmäyksistä. En usko, että meidän kaltainen festivaali pystyisi pysymään yhtä elinvoimaisena, jos rajoittaisimme ohjelmistoajattelun vain yhteen teemaan tai jopa maahan. Näytöskattauksemme on aina ollut kaleidoskooppinen, mutta keskiössä on vahva luottamus klassikoihin, komediaan, kotimaiseen ja kokeelliseen. Vaikka viime vuonna meillä olikin aika vahva Suomi-teema, on silti vaikea nähdä yhteyttä Sjöströmin Ajomiehen ja 1995 jääkiekon MM-finaalin välillä. Jokin kosminen yhteys on kuitenkin oltava, koska ne sopivat molemmat Loud Silentsin ohjelmistoon.

Tänä vuonna ohjelmistossa nähdään vapautta, erilaisia maailmoja ja tutkimusmatkailua. Kaikki nämä tematiikat voi käsittää löyhästi eikä niitä tarvitse ottaa kirjaimellisesti. Monelle 1920-luvun eroottisten elokuvien näkeminen voi olla melkoisen vapauttava tutkimusmatka, kun taas ohjelmistossa on myös kaksi tutkimusmatkailua käsittelevää elokuvaa.

Viiden vuoden aikana Loud Silents -festivaali on profiloitunut kotikutoisen elämyksellisenä festivaalina, joka ei kaihda erikoisempiakaan elokuva- ja musiikkivalintoja. Muun muassa sähkökitara- ja rapsäestykset ovat vakiintuneet osaksi festivaalin musiikkimaailmaa, eikä perinteistä pianon pimputusta kuulla tänäkään vuonna.

Kenties kuitenkin tunteita herättävin esitys on Godfrey Reggion Koyaanisqatsi (1982), jota jotkut eivät voi kuvitellakaan katsovansa ilman Philip Glassin musiikkia. Festivaalilla elokuvaa säestää Glassin musiikin sijaan belgialainen post-rock-yhtye We Stood Like Kings. Kysymykseeni siitä, mitä mieltä hän on Glassin musiikin koskemattomuudesta ja uuden musiikin herättämistä reaktioista, Kylmälä vastaa:

Itse en allekirjoita Philip Glassin koskemattomuutta ollenkaan. Minua ihmetyttää muutamien ihmisten reaktio kyseisen elokuvan kohdalla ja sen musiikin varjeleminen jotenkin pyhänä. Samalla nämä katsojat voivat surutta pyyhkiä Shostakovichit, Satiet ja Järnefeltit pois silmänräpäyksessä. Minusta se on jotenkin tekopyhää. Uskon, että Koyaanisqatsin näkeminen uudella musiikilla ei mitenkään huononna elokuvaa, vaan päinvastoin avaa uusia näkökulmia ja tulkintoja.

Suurin osa festivaalin muusikoista on jo kokeneita, mutta mukaan mahtuu myös uusia tuttavuuksia sekä jo klassikoksi muodostunut esitys, jossa kansainvälinen vieras luotsaa nuorista tamperelaismuusikoista koostettua yhtyettä. Tänä vuonna tämä elokuva on festivaalin päättävä Josef von Sternbergin The Docks of New York (1928).

Kysyin vielä Kylmälältä, mitä esitystä hän odottaa eniten.

Kenties tamperelaisen Maajo-yhtyeen säestämää The Lost World -elokuvaa (1925), jota voisi luonnehtia ensimmäiseksi Jurassic Parkiksi ja King Kongin edeltäjäksi. Elokuvallinen sisältö on täyttä rautaa, mutta eniten esityksessä innostaa sekstetin musiikillinen maailma ja afro-funk, joka sopii elokuvan värikkääseen viidakkoon kuin liaani Tarzanin käteen.

Sitä siis odotellessa. Itse kylläkin odotan enemmän ranskalaista 1920-luvun pornoa, kun Tampereen Ylioppilasteatteri palaa hetkeksi juurilleen pornoteatterina.

Festivaalin esitykset ja aikataulut löytyvät osoitteesta loudsilents.com.