Tasokasta eurooppalaista lastenelokuvaa

Leffakansion lastenelokuvat kelpasivat lapsille, vaan eivät aikuisille. Koululaisnäytösten vilinä ja vilske olivat kaukana viikonlopun yleisönäytöksistä, joissa elokuvat pyörivät lähes tyhjälle salille. Bio Rexin kitaan olisi uponnut paljonkin katsojia ja oikean festaritunnelman syntyminen olisi vaatinut enemmän kuhinaa ja innostunutta yleisöä. Kourallinen paikalle vaivautuneita katsojia loi lähinnä surullista tunnelmaa ja vaisun lehdistönäytöksen tuntua.

Leffakansiota ei voi kuitenkaan parjata epäonnistuneeksi, sillä koululaisnäytöksiin pakkautui yhteensä 5 500 helsinkiläistä ala-asteen oppilasta. Ensisijainen kohderyhmä tuli siten hyvin tavoitetuksi. Viime vuonna tapahtuman yhteydessä järjestettiin erilaisia elokuvaan liittyviä työpajoja, tänä vuonna oli tyydytty pelkkiin elokuvanäytöksiin.

Jos festaritunnelma yleisönäytöksistä puuttuikin, suuren tapahtuman tuntua oli sitäkin runsaammin eläväisissä koululaisnäytöksissä. Lastennäytöksissä kuulee raikasta kommentointia, joka ei aikuiskatsojan elokuvaetikettiin kuulu. Isoon ääneen kiljutut mielipiteet ja hepuliset naurunkiherrykset värittivät elokuvakokemusta entisestään.

Saksalainen Lentävä luokkahuone (Tomy Wigand, 2003) perustuu pidetyn kirjailijan romaaniin; Erich Kästnerin lastenkirjoja on filmatisoitu aiemminkin runsaasti. Melko klassisen tyylin lastenelokuva ilahdutti hassulla huumorillaan ja touhukkuudellaan, toisaalta myös moraalisella sanomallaan. Perinteisen ystävyysteeman lisäksi elokuvassa korostui ajatus siitä, että sääntöjä on joskus rikottava, jos haluaa tehdä oikein.

Tieteiselokuva Science Fiction (Dany Deprez, 2002) oli jännittävyydessään onnistunut ja pienimmät katsojat painautuivat äitiensä syliin kiperimmissä kohdissa. Ufojännäri osoitti, että lastenelokuvissa eivät päde samat säännöt kuin aikuisten elokuvissa. Elokuva päättyi juuri päinvastoin kuin aikuiskatsoja olisi odottanut, vaikka se muuten perustuikin nimenomaan aikuisten scifi-elokuvista tuttuihin kaavoihin. Iänikuisen englannin sijasta kielenä oli piristävästi flaami.

Myös islanniksi mongerrettu Ikingut - pakkasen poika (Gisli Snaer Erlingsson, 2001) vetosi eksoottisuudellaan. Elokuva oli tehty islantilaisen muinaistaruston hengessä ja teatterista poistuttua tekikin mieli hakea kirjastosta pari saagaa. Kööpenhaminan lastenelokuvafestivaaleilla pääpalkittu Joku niin kuin Hodder (Henrik Ruben Gentz, 2002) toi esiin lastenelokuvien parhaan piirteen - mielikuvituksellisuuden. Kukapa tekisi aikuisille elokuvan, jossa pikkupoika saa keijukaiselta tehtäväkseen pelastaa maailman.

Viikonlopun yleisönäytösten katsojakadolle keksii monia syitä. Joulun alla viikonloput saattavat kulua lahjaostoksilla, tai kenties aikuiset eivät tohdi tunkeutua lasten tapahtumaan. Syytä taitaa löytyä myös markkinoinnista. Törmäsin useisiin ihmisiin, joita tapahtuma olisi kovasti kiinnostanut, mutta tieto festivaalista ei ollut kuitenkaan välittynyt heille asti. Markkinoinnin epäonnistumista en silti halua liikaa korostaa, sillä tehokas kauppaaminen saattaisi pilata koko festivaalin. Jouduttaisiin näyttämään kassamagneettielokuvia, hankkimaan Coca-Cola sponsoriksi ja esittämään seksikkäitä Britney Spears -videoita. Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus, Goethe-instituutti ja muut vastaavat yhteistyökumppanit eivät ehkä ole kovin mediaseksikkäitä festivaalinjärjestäjiä, mutta sitäkin kunnianhimoisempia.

Ensi vuoden festivaalia silmällä pitäen voin vakuuttaa, että lastenelokuvien katseleminen ei tee pahaa kenellekään. Elokuvat viihdyttävät aikuistakin, eivätkä suinkaan ole liian yksinkertaisia, kuten joku saattaisi epäillä. Yhteensä kolme elokuvaa katsoneet Iisa, 23, ja Arto, 26, kehuvat elokuvien olleen yllättävän hyviä. "Melkein paljon fiksumpia kuin monet aikuisten elokuvat!", Iisa väittää. Ja vaikka lastenelokuva on aina aikuisten tekemää, eli aikuisten maailma raahautuu väkisin mukana, parhaat tekijät tavoittavat vielä lasten ajattelutavan. Lapsuuden ei siis tarvitse koskaan loppua kokonaan.