Vihoviimeiset erämaalinnakkeen sankarit / Voi, Herran pieksut kotikatsomo

Englantilainen koomikko ja käsikirjoittaja Marty Feldman (1934–1982) teki lyhyen, sydänkohtaukseen päättyneen elämänsä aikana monia ansiokkaita rooleja sekä kotimaansa televisiossa omassa nimikkosarjassaan että elokuvissa. Suuri yleisö tuntee Feldmanin erityisesti Mel Brooksin komedioista Nuori Frankenstein (1974) ja Pähkähullujen paratiisi (1976), joissa mulkosilmäisen kuminaamainen Feldman teki unohtumattoman vaikutuksen olemuksellaan, eleillään, komiikan tajullaan ja ennen kaikkea kasvoillaan.

Brooks-yhteistyön jälkimainingeissa Feldman kokeili omia siipiään myös elokuvaohjaajana ja ohjasi Universalille kaksi elokuvaa, vuoden 1977 Vihoviimeiset erämaalinnakkeen sankarit ja vuonna 1980 teoksen Voi, Herran pieksut. Ensimmäinen menestyi kohtalaisesti, mutta jälkimmäinen ei, ja enempää Feldman ei ennen kuolemaansa ehtinyt ohjata.

Muukalaislegioonassa aina mukavampaa

Vihoviimeiset erämaalinnakkeen sankarit eli The Last Remake of Beau Geste on nimensä mukaisesti satiirinen spoof-remake teoksesta Erämaalinnakkeen sankarit eli Beau Geste. P.C. Wrenin vuonna 1924 kirjoittama varsin paatoksellinen seikkailuromaani on Suomessa melko tuntematon mutta anglosaksisessa maailmassa romaani on klassikon maineessa ja se on filmatisoitu hyvin useasti. Ennen kuin Feldman toteutti oman viimeisen remakensa" Beau Gesten tarina oli nähty ainakin kolmasti valkokankaalla muun muassa Gary Cooperin tähdittämänä ja olipa Sir Laurence Olivierkin esittänyt näytelmää teatterilavoilla.

Parodian katsominen teoksesta, jota ei ole koskaan nähnyt, on omalla tavallaan ongelmallista, sillä alkuperäiset elokuvat nähneille ja romaanin lukeneille monet pienet nyanssit varmasti avautuvat aivan eri tavalla. Toisaalta vastaavien komedioiden tehtävä on kuitenkin olla itsenäisiä teoksia, jotka eivät vaadi tuekseen aiempaan lähdemateriaaliin tutustumista. Perustuuhan maailman parhaimpiin komedioihin kuuluva Hei, me lennetään! 1950-luvun elokuvaan, jossa lähes vastaava juonikuvio esitettiin vakavalla naamalla. Aniharva on esikuvaa ikinä nähnyt, eikä tarvitsekaan nähdä.

Vastaavasti Feldmanin komedia toimii itsenäisesti ja omalla painollaan. Perinteiset stereotypiat muukalaislegioonan karuista olosuhteista, armottomista kouluttajakersanteista, villeistä arabeista ja miehuullisista sotilaista käydään nauraen läpi, samoin kehyskertomus rikkaaseen sukuun adoptoiduista veljeksistä, jotka brittiläisen kunnian tähden päätyvät legioonaan. Komiikka ei ole vain Feldmanin varassa, sillä muun muassa Peter Ustinov ja nuori James Earl Jones pitävät hauskaa rooleissaan.

Vaikka Feldman ohjaakin ensikertalaiseksi varsin hyvin ja ymmärtää komiikan ajoituksen päälle, niin tarina itsessään ei kanna ihan loppuun asti. Parodiamittaria olisi saanut kääntää vielä enemmän kohti kaakkoa ja kenties käsikirjoituksessa olisi voitu konsultoida vaikkapa Mel Brooksia, jotta kohtauksiin olisi saatu lisää särmää.

Komedioiden klassikoksi ei elokuvasta ole ja ajan hammas on syönyt tarinaa, mutta oma viehätyksensä teoksessa kuitenkin on. Nykypäivän parodioille tyypillinen ilkeily loistaa poissaolollaan ja elokuva on hyvällä tavalla harmiton.

Herra tulee ja Herra menee

Feldmanin toinen ja viimeinen ohjaustyö Voi, Herran pieksut on Feldmanin näyttelijäntyön kannalta mielenkiintoinen ja rohkea askel poispäin ilmeisimmästä ilveilystä ja kuminaamaisimmasta naamanvääntelystä. Martyn roolisuoritus on paljon pelkistetympi ja lähempänä draamanäyttelyä kuin aiemmat roolit. Valitettavasti parin vuoden sisällä koittanut äkkikuolema esti näkemästä, mihin suuntaan Feldman olisi esiintyjänä kehittynyt.

Voi, Herran pieksut on komedia, mutta se on lähempänä draamakomediaa kuin hassunhauskaa hulluttelua. Marty esittää viatonta ja naiivia veli Ambrosea, joka on elänyt koko senastisen elämänsä selibaatissa munkkiluostarissa, mutta rahan puute pakottaa apotin lähettämään Ambrosen suureen maailmaan Hollywoodiin etsimään rahaa.

Ambrosen hahmo on hyvin sympaattinen ja nöyrän tietämätön hahmo, ja elokuvan koomisimmat hetket ovatkin pitkälti tilannekomiikkaa, joka syntyy, kun Ambrose törmää syntisen maailman realiteetteihin. Ambrosen hahmo kuitenkin kehittyy ja kasvaa elokuvan aikana eikä ole mikään karikatyyri tai yksipuolinen sketsien laukoja. Ambrosen suhde arkkityyppiseen hyväsydämiseen huoraan (Louise Lasser) on alun kömpelöstä dialogista huolimatta yllättävän kypsästi toteutettu kahden aikuisen ihmisen suhde, jota ei ole vain ympätty väkisin mukaan juoneen.

Elokuva käsittelee uskoa ja uskontoa hyvin monella tavalla korostaen ensimmäistä ja kritisoiden varsin rankasti jälkimmäistä. Ambrosen luonne ja persoona saa tukea henkilökohtaisesta uskosta, kun taas evankelista Armageddon Thunderbirdin (koomikkolegenda Jim Kaufman) laskelmoidun räikeä tv-pappeus on pintatasolla härskiä rahastusta ja syvemmällä tasolla hyvin vaarallista ja turmelevaa vallan väärinkäyttöä, jossa uskonnon varjolla haalitaan valtaa.

Voi, Herran pieksut pistääkin kovat piippuun viimeistään siinä vaiheessa, kun Armageddonin jumalaksi paljastuu tietokoneohjelma G.O.D. (Richard Pryor), joka on ohjelmoitu maksimoimaan rahalliset tuotot ja vallan. Kiihkeän kultin ja sen häiritsevällä tavalla karismaattisen johtajan vertauskuva on varsin selvä, kun Armageddon julistaa korokkeelta käskyä Seek Him ja riveissä olevat uskovaiset ojentavat kättään suorana eteenpäin Seek Himiä hokien aivan kuin aikoinaan puoluepäivillä Saksassa.

Feldmanin teoksen humaanit teemat ja käsitys siitä, että ihminen voi ihan itse miettiä elämänkatsomustaan ilman organisoitua uskontoa ja meuhkaavia saarnamiehiä eivät valitettavasti oikein uponneet yhdysvaltalaisyleisöön, joiden joukossa konservatiivisempi ja aggressiivisempi uskonkäsitys on yhä edelleen valitettavan voimakas. Lisäksi suuri yleisö ei koskaan tuntunut hyväksyvän uudenlaista Feldmania, joka ei enää esittänytkään puhtaan koomista hassuttelijaa. Taloudellisesti elokuva olikin floppi, mutta sekä ohjaajana että näyttelijänä Feldman meni kuitenkin selvästi eteenpäin. Valitettavasti ei selviä koskaan, minkälaisia teoksia Feldman olisi tehnyt jos olisi elänyt edes viisikymppiseksi. Jäljelle jäi kuitenkin omanlaisensa maine. Jos ei ohjauksien suhteen klassikkomaine, niin ainakin hyväntuulinen kulttimaine.