Verisempi viikonloppu kotikatsomo

Pieni joukko urbaaneja ihmisiä matkustaa tuntemattomaan, pois sivistyksestä. Autioksi luultu seutu kuitenkin pursuaa salaperäisiä, murhanhimoisia tappajia, jotka käyvät barbaarimaisesti päälle. Yhteenotossa sivistyksen kahleet kirpoavat eloonjääneiden yltä. Sen mitä John Boorman ei Syvässä joessa (1972) vielä aiheesta yleisellä tasolla kertonut, sen kiteytti viimeistään Wes Craven väkivaltakauhuelokuvassaan Yön Silmät – The Hills Have Eyes (1977).

Verisemmän viikonlopunkin perusasetelma on perin tuttu. Aseteollisuusyrityksen riitaisa johtoporras lähtee toimitusjohtajansa painostuksesta mökkeilemään Itä-Euroopan tiheisiin metsiin. Puuhapäivät ja henkilöstön sitouttaminen kuitenkin saavat uuden käänteen, kun poppoo päätyy väärälle mökille. Salaperäiset unkaria puhuvat metsäsissit hyökkäävät ja päästävät bisnesmiehiä päiviltä mitä väkivaltaisimmilla keinoilla.

Ohjaaja Christopher Smith on tajunnut aiheensa rajoitukset ja ratkaissut ne parhaalla mahdollisella keinolla, eli hurtilla mustalla huumorilla. Ironiseksi satiiriksi luokiteltava Verisempi viikonloppu tarjoaa säikyttelyjä sekä perinteisellä kaavalla että kieli poskessa, paikoin lähes piirrettyjä muistuttavalla tavalla. Katkaistut irtopäät hymyilevät ja ilmeilevät irrottamisensa jälkeen, kommandomiehelle survotaan puukkoa takalistoon ja metsässä ohiammuttu singonammus räjäyttää satunnaisen lentokoneen taivaalta.

Parasta antia ovat bisnesväen keksimät kummitustarinat mökin asukkaiden alkuperästä, varsinkin mustavalkoiseen mykkäelokuvatyyliin toteutettu kuvitelma salaperäisestä mielisairaalasta ja sen asukeista. Päähenkilöiden edustama yritys humaaneine joukkotuhoaseineen puolestaan satirisoi vahvasti nykypäivän asefirmojen mainoslauseita ja tekopyhiä PR-kampanjoita. Todellisia tappajia eivät olekaan metsien jurot kommandomiehet, vaan piittaamattomat kuolemankauppiaat liituraitapuvuissaan.

Häpeilemätön väkivaltakauhukomiikka, lajityypin kliseillä leikitteleminen ja elokuvan napakan lyhyt kesto eivät tee Verisemmästä viikonlopusta unohtumatonta klassikkoa, mutta Smith pitää ohjat mainiosti käsissään ja antaa näyttelijöidenkin nauttia lipevistä bisnesroistojen rooleistaan. Tiukkarytminen kauhusatiiri toimiikin virkistävänä tuulahduksena, joka konstailemattomuudessaan päihittää The Descentin (2005) kaltaiset näennäismodernit me vastaan ne -kyhäelmät vaivatta.