Tyson kotikatsomo

Vaikka otsikko voi vaikuttaa halveeraavalta, se ei ole sitä. Niin meidän Matti kuin Mike Tyson olivat urheilu-urallaan oman aikakautensa kuninkaita, mitä ei käy unohtaminen. Vieläpä erittäin kovissa lajeissa. Jokainen voi kokeilla kuinka yksinäinen paikka on olla kehänurkassa tai hyppyrin lähtöpuomilla. Siinä karskeimmallakin kaverilla tulee helposti äitiä ikävä. Itse jätän kummatkin suosiolla väliin. Niin paljon kuin nämä kaverit ovatkin mokailleet pitää muistaa, että heitä on myös hyvä syy kunnioittaa.

Indie-ohjaaja James Toback yllättää Tyson-dokumentillaan todistaen yksinkertaisuuden voiman. Koko jutun juonen ydin ovat "kuntoutusohjelman" juuri läpikäyneen Mike Tysonin puhuttelevan rehelliset ja avoimet yksinpuhelut, jotka avaavat uusia ymmärryksen hanoja äärimmäisyysihmisen äärimmäisen ristiriitaisesta sielunmaisemasta. Tällä kertaa sanat ovat tekoja, kun Tyson itsekin yrittää löytää itseään armahtamatta vastausta menneisyydestään kysymykseen: "Kuka minä olen?" Planeetan pahimman miehen itsetutkiskelua marinoidaan filminpätkillä Tysonin elämästä vuosien varrella niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin.

Tysonin rehellisyys on paikoin kiusallista mutta myös vapauttavaa ja jopa nöyryyttä opettavaa. Dokumentti ei edes yritä oikoa ristiriitaisuuksien valtavaa määrä, koska äärimmäisen ristiriitainen on suurella egolla mutta heikolla itsetunnolla varustettu päähenkilökin. Pahimmillaan Mike Tyson kun käyttäytyi kuin kolmevuotias lapsi, jolla oli Mike Tysonin taidot ja voimat. Hän osasi olla erittäin pelottava ihminen, mikä oli voitoksi kehässä mutta ei sen ulkopuolella.

Dokumentissa on muutama kohtaus muistuttamassa oman aikansa raivon härän kyseenalaisimmista hetkistä, joita tuskin kukaan muistelee hyvällä. Ei edes Tyson itse. Toisaalta hän ei myöskään pyytele anteeksi, vaan yrittää olla sinut menneensä kanssa. Tyson vaikuttaa jonkinlaisen rauhan saavuttaneelta ja toteaa, että jos hänessä on enää vihaa jäljellä, se on häntä itseään kohtaan. Eniten Tysonia piinaa se, miten hän hukkasi urheilullisen suuruuteensa kesken kaiken muun persoonansa pienuuden tähden.

Tässä mielessä on mielenkiintoista tehdä vertaus Muhammad Aliin. En ota kantaa varmaan edelleenkin netissä vellovaan väsyneeseen väittelyyn, kumpi olisi voittanut, jos Tyson ja Ali olisivat kohdanneet parhaimmassa kuosissaan. Ali on joka tapauksessa suurempi ja suurin kaikista. Myös hän menetti huippuvuotensa ollessaan ottelukiellossa, mutta Ali menetti sen paljon suuremman asian takia taistelussaan Yhdysvaltain hallitusta vastaan, kun taas Tyson hukkasi uransa lähinnä omien toilailujensa saattelemana. Toisaalta Tyson on halunnut tulla muistettavaksi bisarrina yksilönä ja siinä hän toki on onnistunut suurin surmin.

Mutta mikä Tysonissa on koskettavinta. Se näyttää, miten täynnä rujo päähenkilö on myös rakkautta, vaikka itse kasvoi pitkään sen puutteessa eikä omien sanojensa mukaan osaa käsitellä sitä kuin antavana osapuolena. Kuvaavaa on myös, miten jo keski-ikään ehtinyt isätön nyrkkeilijälegenda ei edelleenkään kykene kertomaan edesmenneestä mentoristaan, huoltajastaan ja valmentajastaan ilman syvältä kumpuavaa liikutusta, kaipausta ja surua, vaikka Gus D'Amato kuoli jo vuonna 1985 – vähän ennen kuin Tyson voitti ensimmäisen raskaan sarjan vyönsä Trevor Berbickiltä kaikkien aikojen nuorimpana isojen miesten mestarina 20-vuotiaana.

Suosittelen tätä hienoa ja karua muotokuvaa erityisesti niille, joille nyrkkeily ja Tyson aiheuttavat muuten luotaantyöntäviä efektejä. Tysonista kiinnostuneille Tobackin yllättävän syvältä kouraiseva elokuva on perussivistystä ja lajinsa parhaimmistoa. Rehellisyyden nimissä en olisi pannut pahakseni, jos dvd olisi sisältänyt kattavan lisämateriaalipläjäyksen Tysonin hurjista otteluista. Mutta nyt keskityttiin tiukalla kurilla ihmiseen ja ehkä parempi niin.