The Toxic Avenger kotikatsomo

Kasarin väkivaltaviihde oli videokulttuurin kylkiäinen, joka Suomessa sai oman lisäkierteensä kieltopolitiikan takia. Täällä videolain myötä elokuvia julistettiin pannaan tai silputtiin mielivaltaisesti ymmärtämättä niiden taiteellisista merkityksistä tuon taivaallista. Kieltämisen ja sensuroinnin seurauksena moni elokuva sai Suomessa maineen, joka tänä päivänä vaikuttaa lähinnä huvittavalta.

Yksi aikansa camp-klassikoita oli Troma Entertainmentin voimainsa tuntoon nostanut Toxic Avenger (1984). Sen näkeminen oli aikanaan iso juttu. Siis elokuvan, jossa jumppakerhon kiusattu talkkari tipahtaa myrkkysaaviin ja muuttuu hirviömäiseksi kostajaksi. Irtojäseniä viljellyttä elokuvaa saksittiin jopa Yhdysvaltojen teatterilevitykseen ja perään tehtiin vielä kaksi jatko-osaa. Jälkikäteen voi ihmetelellä, että miksi, sillä 40 vuotta myöhemmin elokuva on yhtä puisevan unettavaa katsottavaa kuin suurin osa sen aikaisista väkivaltakalkkunoista. Nämä elokuvat eivät kauniisti sanottuna ole kestäneet sitä kuuluisaa aikaa. Uudelleenfilmatisointiahan tämä ei tietystikään estä. Kaikki, jossa haiskahtaa edes jokin maineen jäämä, kannattaa kierrättää vielä kertaalleen.

Uutta The Toxic Avengeria (2023) ehdittiin puuhata reipas vuosikymmen. Mukaan saatiin nimekkäitä näyttelijöitä kuten Kevin Bacon, Elijah Wood ja lukuisten sivuosien Peter Dinklage, jonka nostaminen pääosaan on The Toxic Avengerin kenties suurin saavutus.

Dinklage on Winston, kauneustuubaa tuottavan tehtaan talkkari, joka koettaa pärjätä ja huolehtia edesmenneen puolisonsa teini-ikäisestä pojasta. Terveys- ja rahahuoliaan Winston yrittää ratkoa työnantajaansa hyödyntämällä mutta sattumusten kautta päätyy tehtaan jätealtaaseen. Lopputulemana on pikkukaupunkiin järjestystä tuova toksinen sankari.

Uuden version sävy on alkuperäistä astetta vakavampi. Mistään vakavasta draamasta ei toki ole kysymys, mutta juonta palvelevia teemoja on maltettu kirjoittaa muutamaa sivulausetta pidemmälle. Isä–poika-suhteesta, kauneusbisneksestä ja kapitalismista saadaan sanottua ainakin sen verran jotain korvan taakse jäävää, että elokuva pysyy kasassa myös toiminnan suvannoissa.

The Toxic Avenger on maltettu pitää klassisessa noin puolentoista tunnin mitassa. Haahuilevan alun jälkeen tarinan askelmerkit löytävät sijansa ja niiden mukaan mennään määrätietoisesti kohti loppua. Elokuvan ansio on kaikessa yksinkertaisuudessaan aavistuksen alakuloisessa tunnelmassa. Pieni melankolia auttaa pitämään löylynlyömän tarinan jalat riittävästi maassa unohtamatta kuitenkaan itsetietoista huumoria, mitä tulee niin päähahmoon kuin hänen edesottamuksiinsa. Kun pieni vihreä mies tekee tilit selväksi kaupunkia terrorisoivan bändin kanssa, battle suoritetaan Motörheadin ”Overkillin” sulosävelien soidessa.

Suomessa The Toxic Avenger käväisi jopa valkokankailla. Reilulla tuhannella katsojalla ei suuresta menestyksestä puhuta, mutta kenties kohderyhmä löytyy paremmin kotikatsomoista niiden joukoista, jotka vielä edelleen puhaltelevat pölyjä hyllyissään notkuvista kasetti- ja levykoteloista.