The Last Horror Film kotikatsomo

Elokuvan omaa rajallisuutta alettiin pohtia 1970-luvulla. Peter Bogdanovichin Viimeinen elokuva (1971) kuvasi elokuvan roolia pikkukaupungissa, joka käy läpi taloudellista ja kulttuurillista kuihtumista. Dennis Hopperin raivokas The Last Movie (1971) taas kyseenalaisti elokuvatuotannon mielekkyyttä, sen eksploitatiivisuutta ja tapaa vääristellä todellisuutta.

Kömpelö roskafilmi The Last Horror Film irrottelee tällä nimiperinteellä vaikka menee omalla tavallaan rajoille. Roskaraina kertoo kömmähdellen elokuvan tekemisestä, narsismista ja todellisuuden ja fiktion rajoista. Teoksen nimi on metavitsi, joka paljastetaan loppumetreillä. Jääkööt siis paljastamatta mistä on kyse.

New Yorkissa asuvalla taksikuski Vinniella (hikisyydessään ja rasvaisuudessaan sympaattinen Joe Spinell) on pakkomielle tehdä oma elokuva. Kokemusta hänellä ei ole, mutta hän matkustaa silti Cannesin filmifestivaalille saadakseen kuuluisan kauhunäyttelijä Jana Banesin (Caroline Munro) mestariteokseensa.

Vinnylle tulee yllätyksenä, kuinka vaikeaa on päästä osaksi eliittiä ja sortuu epäammattimaisuuksiin. Pian päitä alkaa pudota ja jäljet viittaavat pakkomielteiseen amatööriohjaajaan. Asetelma on itsetietoisen ironinen: me seuraamme juuri sellaista elokuvaa, jonka tekemisestä Vinnie unelmoi.

Tarina rinnastuu John Hinckleyn tapaukseen. Hinckley yritti murhata Ronald Reaganin Martin Scorsesen Taksikuskin (1976) innoittamana. Huvittavasti tässä rainassa pääosaa esittävällä Joe Spinellilla on rooli myös Hinckleya innoittaneessa elokuvassa. Toden ja fiktion rajat sekoittuvat muutenkin, sillä Vinnien äidin roolissa on Joe Spinellin oma äiti ja Vinnien koti elokuvassa on myös Joe Spinellin silloinen kämppä.

Ohjaaja David Winters jönglööraa useilla palloilla, mutta hylkää kaikki elokuvanteon säännöt. Tarina laahaa, on epäselvä ja sitä on paikoitellen tuskallista katsoa. Elokuvaa on kuvattu sitä mukaa, kun resursseja on. Välillä otoksia on otettu ilman asianmukaisia lupia ja ajoittain tekijäporukalla tuskin on ollut käytettävänä edes käsikirjoitusta.

The Last Horror Film muuttuu sekavammaksi, mitä pidemmälle se sukeltaa Vinnien fantasiaan. Houreisimmillaan mennään unijaksoissa, joissa narsistisen pakkomielteinen Vinnie voittaa suklaasta tehdyn Oscar-pystin ja tanssii naisten vaatteissa.

Teos kuvattiin sissitaktiikoin miltei kokonaan vuoden 1981 Cannesin filmifestivaalin yhteydessä. Kameran eteen eksyy punaisella matolla hilpeästi sellaisia julkkiksia kuin Kris Kristofferson, Isabelle Adjani ja Marcello Mastroianni, joilla ei ole ollut aavistustakaan minkälaiseen tarkoitukseen materiaalia käytetään.

Asetelmaa ja materiaalia käytettiin lähinnä matalaotsaisiin hupeihin. Tällaisena elokuvanteko nähdään: se on sekoitus narsistisia pyrkimyksiä toteuttaa fantasioitaan ja toisaalta opportunismia käyttäessään hyväksi ympärillä olevia resursseja.

Kauhuyleisöäkin vedetään nenästä naittamalla menestystä niittäneen slasherin Maniacin (1980) pääosaesittäjät Joe Spinell ja Caroline Munro jälleen yhteen. The Last Horror Film on Maniaciin verrattuna miltei hilpeä. Harvoin tämän lajityypin elokuvia voi kiitellä lystikkyydestä.

VLMedian tuoma dvd-julkaisu on kuvanlaadultaan suttuinen. Elokuvasta on julkaistu maailmalla korkealaatuisempiakin versioita myös teräväpiirtoformaatissa.