The Astronaut's Wife kotikatsomo

Psykologiset jännärit ja draamat ovat siinä mielessä epäkiitollisia elokuvia, että ne harvoin - varsinkaan keskinkertaisina teoksina - kestävät useampaa katselukertaa. Katsomisjännitteen kadottua jäljelle jää vain pitkästynyttä haukottelua ja tällaisia elokuvia löytyy haukotuttavan paljon. Valkokankaalla elokuvaa The Astronaut’s Wife tuskin kovin moni Suomessa on päässyt ihmettelemään, joten se kätkee videokatseluun kohtalaisia ja katsomisen arvoisia jännitteitä.

Avaruudesta tulevia uhkakuvia on alettu nykyään ymppäämään mitä erilaisimpiin skenaarioihin, ja mikä ettei, sillä kätkeehän tumma tähtitaivas äärettömyyteensä ihmiselle salaperäisimmän ja tuntemattomimman todellisuuden. Pienten vihreiden miesten valtakausi alkaa hiljalleen hiiltyä ja avaruuden kuvitelmiin on nyt löydetty ihmiselle oudompaan olomuotoon valjastettuja kummajaisia, mistä Virus oli jo kelpo esimerkki.

Kun kahteen NASAn astronauttiin kadotetaan yhteys kahdeksi minuutiksi heidän avaruuskävelynsä aikana, on mysteerio valmis alkamaan. Tavalliselta onnettomuudelta vaikuttanut tilanne alkaa kehkeytyä yhä raastavammaksi, kun maahan palanneista astronauteista alkaa huokua outoja piirteitä. NASA kohauttaa olkapäitään tapahtuneelle, mutta toisen astronautin, Spencerin (Johnny Depp), vaimo Jillian (Charlize Theron) alkaa epäillä pahinta.

Tarinan jännitettä kiristetään kohtuullisen kutkuttavasti, kun katsojaa johdatetaan kahdelle polulle: Jillian on joko totaalisesti sekoamassa tai sitten hänen miehensä Spencer ei todellakaan ole se miltä näyttää. Harmittavaa kyllä jälkimmäinen vaihtoehto käy katsojalle liian ilmeiseksi turhan aikaisin, sillä Johnny Deppin tulkitsema Spencer huokuu liikaa etäännyttävää tyhjyyttä. Toisaalla hulluuden rajoilla hyörivänä vaimona Charlize Theron tekee kipakan roolisuorituksen, joka seurailee aika tarkasti hänen rooliaan Paholaisen asianajajassa.

Psykologisena jännärinä tai draamana The Astronaut’s Wife ei tarjoa mitään yllättävää, mitä ei olisi nähty jo aiemmin vastaavissa leffoissa, ja kerronnan tempokin tuntuu välillä turhan laahaavalta. Mutta - pahuuden löytyminen läheisen kasvoista on aina kutkuttavaa ja kun kahden minuutin mysteerio lopussa selviää, on kohtuullinen katsomisjännite saatettu mukavasti päätökseensä. Uhkaava vihuliainen oli jälleen kerran koko elokuvan kiinnostavinta anninta.