Stigmata kotikatsomo

Franciscus Assisilainen oli 1200-luvulla elänyt pyhä ja syvästi uskonnollinen mies. Kertoman mukaan hän oli ensimmäinen stigmojen saaja. Ristiinnaulitun Jeesuksen kärsimykset ovat pääosassa viime vuosien mahtipontisimmassa kauhuilussa Stigmatassa, jonka ohjaaja Rupert Wainwright on hankkinut kannuksensa mainosten ja musiikkivideoiden ohjaajana, mikä näkyy itse elokuvassa liikaakin.

Patricia Arquette näyttelee Stigmatan keskeistä tekijää. Hän on 25-vuotias Frankie Paige, normaali nuori cityihminen, jota alkaa kärsiä oudoista haavoista. Aluksi hänen ranteisiinsa ilmestyvät syvät vertavuotavat haavat, mutta nuorta naista epäillään vain itsemurhayrityksestä. Sitten eräs pappi pääsee lähietäisyydeltä todistamaan, miten näkymätön voima ruoskii Frankien selän verille. Niin tieto kantautuu Vatikaaniin, joka lähettää pappistiedemiehen, isä Kiernanin (Gabriel Byrne) tutkimaan tapahtunutta. Kummallisinta on se, että stigmaatio tapahtuu vain syvästi uskovaisille ihmisille, kun taas Frankie on ateisti. Isä Kiernan aikookin painaa sattuneen villaisella, mutta Frankien kohtalon takana onkin enemmän kuin arvata saattaa. Paljastuu, että nuori nainen on katolisen kirkon kannalta sangen epätoivottu viestinviejä, joka kantaa mukanaan tietoa Kristuksen itsensä kirjoittamasta evankeliumista, jonka olemassaolon katolinen kirkko kieltää pelätessään kaiken valtansa romahtavan…

Stigmatan asetelma on herkullinen. Se kääntää perinteisen asetelman katolisen kirkon edustaessa kataluuden voimia, kun nuoren naisen kautta lähetetään ei kovin toivottuja terveisiä Golgatalta. Ehkäpä puhtaan uskon ja katolisen kirkon konfliktissa ollaan jopa asian ytimessä. Ei se vanha vihtahousu välttämättä ainoa paha poika olekaan. Sinänsä kiehtova katoliseen kirkkoon kohdistuva kritiikki hukkuu kuitenkin visuaalisen tykityksen ja pasuunoiden pauhatessa, kun melko simppeli ja yllätyksetön vaikkakin mielenkiintoinen käsikirjoitus jää pintakiillon jalkoihin jo kalkkiviivalla yliluonnollisuuksien ampuessa yli täydeltä laidalta. Katsojalle ladellaan tulvasyötöllä merkityksiä ja symboliikkaa, mutta tavaraa ja ääntä tuntuu olevan välillä aivan liikaa. Olisi pitänyt ehkä muistaa, että hiljaisuus on monesti kauhuelementeistä niitä hyytävimpiä.

Yleisesti ottaen Stigmata on nykykauhuilun suossa kuitenkin suhteellisen positiivinen yllätys ja kestää kelvosti katselun. Elokuvan kunniavelka esimerkiksi Manaajalle on melkoinen. Etenkin alku lupaa hyvää, kun tarina alkaa manaajamaisesti mystisestä takapajulasta kaukaa jostakin, mutta sen jälkeen tarinaan keskittyminen ei ole Stigmatan tekijöitä jaksanut kiinnostaa. Myöskään rankkuusrankingissa se ei pärjää Friedkinin klassikolle, mutta sitä nyt harva lienee edes odottanut. Stigmata tarjoaa toki reipasta väristelyä ja visuaalisesti paljon ihmeteltävää, mutta sortuu yksipuoliseen pinnan korostamiseen aidon kauhukokemuksen sijasta.

ks. ensi-ilta