Society kotikatsomo

Fanit ja kriitikot ovat pilanneet Brian Yuznan debyyttikauhuohjaus Societyn lopun. Kansitaiteessa, esittelyteksteissä ja arvosteluissa paljastetaan aina elokuvan finaali ja sen koukku. Elokuva muistetaan sen groteskista ja surrealistisesta mässäilystä, mutta yllätykset jäävät vähiin, jos lopputapahtumat tietää etukäteen.

Hiukan yllättäen Society on kuin ruumiskauhun keinoin lihallistettu tulkinta marxilaisista opeista. Elokuvassa teini-ikäinen Bill (Billy Whitney) on porvariperheeseen adoptoitu lapsi. Hän on ulkopuolinen omituisesti käyttäytyvien sukulaistensa keskuudessa. Lopulta valkenee mihin Billin etuoikeutettu asemansa perustuu: alempien luokkien kustannuksella mässäilyyn ja sisäsiittoisuuteen.

Mikään totinen kommunistien manifesti elokuva ei ole ja tekijät varmaan väistäisivät tätä leimaa. Se on pikemminkin leikittelevä satiiri luokkajaosta sekä Beverly Hillsin juppien materialistisesta arvomaailmasta. Amerikkalainen unelma hyvän tulevaisuuden ansaitsemista kovalla työllä ei tämän elokuvan perusteella pidä paikkansa.

Brian Yuzna oli työskennellyt muiden kauhuelokuvien tuottajana ennen tätä debyyttielokuvaansa. Perinnetietoisuus eri lajityyppeihin näkyy elokuvassa. Societyssa on häivähdys vanhojen amerikkalaisten science-fiction elokuvien paranoiaa sekä naureskelua teinidraamojen kasvukipukertomuksille ja arkkityypeille.

Alkupuoli elokuvasta onkin lähinnä lajityyppien konventioiden parodiointia. Elokuva muistuttaa etäisesti David Lynchin samoihin aikoihin ilmestynyttä Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986), jossa siinäkin yhteisössä piilevät kaameudet paljastuvat pintaa raaputtamalla. Societyssa leikittely on ilmeistä ja elokuva sortuukin jankkaamaan pointtiaan uudestaan ja uudestaan.

Elokuvan loppu pelastaa paljon ja siitä teos tunnetaankin. Ilman maskeerausguru Screaming Mad Georgea elokuvaa ei edes olisi. Tapahtumat johtavat lopulta karnevalistiseen mässäilyyn, jossa ei epämuodostumilla ja pieruhuumorilla säästellä.

Olipa elokuvan löyhästä yhteiskuntakriittisyydestä mitä mieltä tahansa, nauraa kauhufani irvokkuuksille aivan varmasti. Lähin vertailukohta on Marco Ferrerin Suuri Pamaus (1973), joka sekin toimii lopulta aivan eri rekisterissä haistattelussaan.

Society muistuttaa vulgaariudessaan punk-mentaliteettia. Patoutumille ja maailman epäkohdille näytetään empimättä ja kohteelleen armoa antamatta keskisormea. Välillä tuulettamisellekin on paikkansa.