Snuff Tapes kotikatsomo

Naistoimittaja (Valentina Soto Albornoz) löytää psykoottisen raiskaajan kuvaamia VHS-nauhoja, joiden uhrien joukossa on hän itse. Hän päättää kostaa.

Heti alkuun on syytä sanoa, että allekirjoittanut arvostaa taideteosta, joka saa katsojansa kohtaamaan omat traumansa ja käsittelemään omaa pimeyttään, haastamaan sitä peilissä näkyvää ihmistä, josta voi paljastua uusi likainen, jopa perverssi puoli. Tällaisessa auttaa taidolla tehty gore-elokuva monien muiden asioiden joukossa.

Niin, siis taidolla tehty.

Snuff Tapes hukkaa kaiken potentiaalin, millä voisi mehustella kostoteeman tiimoilta. Teos hakee kliinisyydessään vertaistaan. Juonen joukkoon poukkoileva geneerinen väkivaltakuvasto on lähinnä pinnallista masturbaatiomateriaalia eikä tuo kokonaisuuteen muuta kuin korkeintaan tekotaiteellisen häivähdyksen.

Juoni itsessään muistuttaa hivenen huuruista gonzodokumenttia, ja koko elokuva alkaa ikään kuin keskeltä uudelleen, mikä on kokonaisuuden kannalta melko turha peliliike. Kuvaus on paikka paikoin värejä rohkeasti käyttävää ja teknisesti hyvää mutta auttamattoman etäännyttävää ja – niin – kliinistä. Teoksessa on mitä ilmeisimmin haettu šokkielementtiä, mutta niitä se tarjoaa hyvin vähän, koska aivan kaikki on pelkistettyä ja latteaa. Tynkämäinen äkkiloppu kruunaa koko kauheuden jättäen katsojalle tylsän työvoittofiiliksen. Elokuvaa ei voi suositella kenellekään.