Silmänräpäys onneen kotikatsomo

Mikään ei ole turhempaa kuin tunneköyhä draamaelokuva. Ja harvoin tapaa yhtä yhdentekevää tekelettä kuin Silmänräpäys onneen. Elokuva yrittää kovasti, muttei onnistu sytyttämään intohimon hehkua sen enempää henkilöhahmoihinsa kuin katsojaankaan. Päähenkilöiden rakkaustarina ei kosketa, eivätkä heidän pyristelynsä jaksa kiinnostaa. Suurimman tunnekuohun aiheuttaakin tieto siitä, että leffa on palkittu Sundancen Filmifestivaalilla. Tarjonnan on täytynyt olla todella ala-arvoista.

Yläluokkainen Harper (Sarah Polley) on valokuvaaja Connien (Stephen Rea) kohdatessaan kovin nuori, epävarma ja hermostunut. Perhe kaavailee Harperista lakimiestä, mutta tyttö itse ei tunnu olevan tyytyväinen näihin suunnitelmiin sen enempää kuin elämäänsä muutenkaan. Niinpä boheemi Connie muuttaakin kaiken avatessaan Harperille uuden, taiteen täyttämän maailman. Siitä huolimatta, että Connie on Harperin isääkin vanhempi, valju kaunotar rakastuu intohimoisesti ja sulautuu nopeasti osaksi miehen elämää. Siinä sivussa alkaa neidon värittömyyskin haihtua.

Connien opastamana Harper testailee taiteellisia lahjojaan, ja pienen aikaa kaikki on aivan täydellistä. Ikuinen rakkaus alkaa kuitenkin säröillä, kun Harper alkaa aavistella olevansa vain osa nuorten tyttöjen ketjua, uusin Guinevere "Cornelius Fitzpatrickin Nuorten neitien taidekoulussa". Ehkä Harperin pitäisi kuitenkin olla ylpeä itsestään, sillä vanhan valokuvaajan yksityisopetukseen valitaan vain kaikkein lupaavimmat oppilaat - onhan opetusmuoto sangen rankka ja varsinkin aikaa viepä.

Silmänräpäys onneen -elokuvan alussa Harper kuvaa suhdettaan Corneliukseen suurimmaksi ja parhaimmaksi virheekseen. Lienee liioittelua kutsua tämän elokuvan katsomista suureksi virheeksi, mutta turha siihen on kuitenkaan tuhlata reilua puoltatoista tuntia, jotka voisi käyttää johonkin hyödyllisempäänkin. Kuten vaikka nukkumiseen.