Romper Stomper kotikatsomo

Geoffrey Wrightin melbournelaisten skinheadien kuvaus katsottiin meillä aikoinaan niin rankaksi, että kansan henkisestä hyvinvoinnista ja mielenterveydestä huolehtijat päättivät sen hyllyttää. Taisi olla jo pelkkä aihe silloin liikaa jollekin valurautapermanenttiselle sensuuritädille. Romper Stomper on toki väkivaltainen mutta antaa skinheadien edesottamuksista varsin surullisen kuvan. Heidän elämäänsä ei elokuvassa muuta kuulu kuin rettelöinti, porukan voimalla maahanmuuttajien piekseminen, juopottelu ja turhanpäiväinen uho.

On aina valtavan kivaa mainostaa elokuvaa sillä, ettei se ota moraalisesti kantaa. Tosin usein myös lopputulos on silloin sisällöllisesti tyhjyyttä kumisevaa kuvantäytettä. Vertailussa Romper Stomper ei pärjää esimerkiksi American History X:n ja The Believerin kaltaisille voimakkaille, näkemyksellisille ja myös ajattelun herättämisen kautta kantaaottaville elokuville samasta aiheesta.

Romper Stomperin skinheadeista on vaikea saada mitään otetta. Hyvät näyttelijät ovat elokuvan suola, mutta he jäävät todella etäisiksi. Heidän ajatusmaailmansa ja epätoivonsa jäävät tyystin tuuliajolle, kun tarina on pelkistetty puisevaksi tappeluiden, kinastelujen, paneskelun ja takaa-ajojen näyteikkunaksi. Loppujen lopuksi elokuvan päähenkilöiden kohtalosta ei jaksa olla yhtään kiinnostunut. Yhtä kaikki Romper Stomperilla ei ole mitään sanottavaa, sanomasta puhumattakaan. Ja kun tämä puute kalvaa, pelkkä asenne ei riitä.

Elokuvaan liittyy myös surullinen tarina. Skinheadpomo Handon (Russell Crowe) oikeaa kättä, Daveyta, näytellyt Daniel Pollock teki itsemurhan ennen elokuvan ensi-iltaa. Hän kärsi vakavasta huumeongelmasta.

Dvd:n kuva on hyvää keskitasoa, mutta on välillä rakeinen ja pehmeä. Tämä tosin selittyy sillä, että Romper Stomper kuvattiin alunperin 16 milliselle ja suurennettiin 35 milliselle. Ekstrat tarjoavat poikkeuksellisesti oikeasti mielenkiintoista tietoa. Etenkin Geoffrey Wrightin puolituntinen haastattelu on valaiseva näyte siitä taustatyöstä, jonka ohjaaja oli käynyt läpi syventyessään elokuvan aiheeseen ja skinheadkulttuuriin. Näyttelijähaastattelut ovat tavanomaisempaa selittelyä roolihahmoihin perehtymisestä. Haastattelut on tehty vuonna 1992, eli eivät ole mitään jälkijättöisiä rykäisyjä.