Roar kotikatsomo

Enää pitäisi päättää, onko Roar nerokas kauhuelokuva vai täysin epäonnistunut koko perheen seikkailu. Tavallaan se on molempia. Maa ei kanna päällään montaa Noel Marshallin hengentuotoksen kaltaista teosta.

Lyhykäisyydessään elokuva kertoo luonnonsuojelija Hankista (myös ohjaajana häärivä Noel Marshall), joka on rakentanut Afrikkaan reservaatin yli sadalle eläimelle. Hän on kutsunut perheensä kylään, joka paikalle saapuessaan joutuu keskelle painajaista. Reservaatissa vapaasti liikkuvat tiikerit, leijonat ja pantterit, elefanteista puhumattakaan, käyvät uteliaina heidän kimppuunsa. Hankia ei näy tietenkään mailla eikä halmeilla viheltämään peliä poikki. Soppa on valmis.

Elokuva nauttii tuoretta kulttiyleisön mainetta siksi, että se on täynnä aitoja vaarallisia kohtaamisia eläinten kanssa. Vain Jackassin kaltaista törttöilyviihdettä voi mainostaa samalla tapaa. Muun muassa kuvaaja Jan de Bontin päänahka lähti leijonan käsittelyssä irti ja Hollywood-tähti Melanie Griffith joutui korjauttamaan lähes samoista syistä naamansa plastiikkakirurgilla.

Lista jatkuisi loputtomiin, sillä jopa 70 kuvausryhmän jäsentä loukkaantui elokuvan teossa jollain lailla. Huumori syntyy siitä, että näyttelijöiden kauhunilmeet ovat elokuvassa aitoja. Tarinan mukaan uusintaottoja ei suostuttu ottamaan.

Naurun sijaan pitäisi ehkä kuitenkin puhua katsojan tyrmistymisestä. Roar on megabudjetin pannukakku, jolle ei oikein ole kohderyhmää. Elokuva on liian väkivaltainen ja pelottava lapsille ja liian naiivi aikuisille. Sen katsomisesta nauttii vain kierolla huumorintajulla ja sen tiedostaen, että on suoranainen ihme, että elokuva saatiin ylipäänsä valmiiksi.

Tämänlaisten epäonnistuneiden kalkkunateosten arvoa on vaikea määritellä perinteisin kriteerein. Roarissa ei ole tarinaa nimeksikään ja sen kerronta on hapuilevaa sekä jankkaavaa. Periaatteessa elokuva muodostuu yhdestä avainkohtauksesta, jota toistetaan elokuvan läpi uudestaan ja uudestaan.

Myös elokuvan moraaliset opetukset ovat löyhiä. Roarissa piilee kaiken koheltamisen alla aiheellinen kritiikki salametsästystä vastaan. Aihetta käsitellään kuitenkin niin omituisin kääntein, ettei sanomaan jää tarttumapintaa. Huomio elokuvassa keskittyy siihen, että ihmisiin sattuu – ei siihen, että eläimiä ei pitäisi vahingoittaa.

Muutenkin elokuva herättää kysymyksiä. Kuinka asettua tarinan päähenkilön, luonnonsuojelija Hankin rinnalle, joka vaikuttaa luonnonsuojeluintoilussaan pikkaisen kahelilta? Hän kun ryntäilee kädet ilmassa huojuen toistuvasti itselleen epäedullisiin tilanteisiin, kuten selvittämään leijonien välille syntyviä kiistoja. Hank kun kuvittelee olevansa villieläinten paras kaveri – myös järjen ja moraalin ääni.

Roskaelokuvien ekspertti Jouni Hokkanen on kirjoittanut, että vilpittömän amatöörimäisesti tehty roskaelokuva luotaa ihmiselämää omalla tavallaan selkeämmin kuin taide-elokuvat. Roar ei ehkä ole amatöörimäisesti tehty elokuva, mutta se on ehtaa roskaelokuvaa muistuttaessaan tahattomasti, ettei ihminen ehkä sittenkään ole ravintoketjun huipulla.