Requiem kotikatsomo

Saksalaisen, uskovaisen naisopiskelijan Anneliese Michelin (1952–1976) hätkähdyttävä kohtalo nostatti aikanaan kohua. Psyykkisistä ongelmista kärsinyt Michel ei mennyt hoitoon, sillä kirkonmiehet ja tytön perhe päätyivät siihen loogiseen lopputulokseen, että tytön sisällä asuu demoneita. Papit suorittivat manausriittejä miltei vuoden ajan, ja lopulta nuori nainen menehtyi aliravitsemukseen ja nestehukkaan. Papeille ja perheelle langetettiin tuomioita ja katolinen kirkko luopui hetkeksi manauksista. Samalla Michelistä tuli uskovaisten silmissä marttyyri, jonka haudalle fundamentalistikristityt tekevät pyhiinvaelluksia tänäkin päivänä.

Tapaus on poikinut jo kaksi elokuvaa. Ensimmäinen, yhdysvaltalainen Emily Rosen riivaaja (2005) lähestyi asiaa oikeussalitaistelun sekä perinteisen, efektejä pursuavan jenkkikauhun keinoin. Jälkimmäinen, saksalainen Requiem on puolestaan kypsä, moniulotteinen ja koruttoman todenmukainen draama, joka ei sisällä niin sanottua kauhua tai kauhuelementtejä lainkaan. Ellei kauhuksi lasketa syvään juurtuneen uskon ahdistavaa häiritsevyyttä.

Requiem kuvaa tapahtumia koskettavasti, vähäeleisesti ja oivaltavasti, saavuttaen 1970-luvun saksalaisen maalaisseudun ahtaan harmaan mentaliteetin ja paikalleen jämähtäneen uskon tuomat ristiriidat. Siitä huolimatta ohjaaja Hans-Christian Schmid ei alleviivaa tai korosta näkemyksiään eikä esitä yksipuolisia tulkintoja. Kaikki uskovaiset tai papit eivät ole jäykkiä tai taikauskoisia, eikä maallisen opiskelijaelämän autuuskaan ole aina itsestäänselvää.

Vaikka teos pohjaakin vahvasti tositapahtumiin, elokuva ei ole yksi yhteen -historiikki vaan tulkinta tapahtuneesta, tarina jolla on selkeä näkökulma. Pääroolia, opiskelija Michaela Klingeriä esittävä Sandra Hüller voitti roolisuorituksestaan Hopeisen Karhun Berliinissä vuonna 2006, ja ansaitusti. Hüllerin esitys on raastava tulkinta sairaasta ihmisestä, joka yrittää päästä vaikeuksistaan voitolle.

Klingerin perhe on tiukan uskovainen, ja Michaelan äitisuhde on erittäin tulehtunut, kieroutunut ja kireä. Marianne-äiti (Imogen Kogge) ei haluaisi päästää epilepsiasta kärsivää tyttöään lainkaan syntiseen maailmaan opiskelemaan ja heittää tämän ostamat uudet vaatteetkin muitta mutkitta roskikseen. Maaninen, tekopyhä ja loukkaava äiti ei jää juuri asenteessa jälkeen Carrie-elokuvan fundamentalistiäidistä. Mariannessa ruumiillistuu vanha totuus, eli useasti juuri äidit ovat tyttäriensä pahimpia vihollisia minäkuvan ja itsetunnon muodostumisen kannalta.

Michaela projisoi ongelmiaan uskonnollisen viitekehyksen kautta. Äidin kohdellessa häntä kuin saastaa Michaela ei enää pysty koskemaan äitinsä antamaan ristiin, mikä saa tytön itsensäkin uskomaan demonien riivaukseen. Psyykkiset ongelmat, maanis-depressiivisyys sekä epilepsia pahenevat opiskelupaineiden ja poikaystävä Stefanin (Nicholas Reinke) aiheuttamien synnintuntojen myötä. Tilannetta vain pahentaa kyläpappi, joka on valmiina manaamaan piruja ulos sairaalaan viemisen sijasta.

Mielisairaus, harhat ja tuskatilat ovat tarpeeksi kammottavia yksinäänkin, mutta kadotukseen uskovilla ihmisillä tilanne on vielä paljon pahempi. Michaelakin on ahdistunut paitsi kärsimyksistään, myös siitä, että Jumala rankaisee häntä ja hän on vaarassa päätyä helvettiin.

Manaamisen kaltaisesta traumatisoivasta ja jopa kuolettavasta hulluudesta ei olla vieläkään päästy eroon. 2000-luvullakin ihmisiä on menehtynyt manausriiteissä niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin, aina sylivauvoista alkaen. Riivattuja on näännytetty nälkään, hakattu hengiltä, tukehdutettu. Vatikaanissa ylimanaajan virkaa pitävä Isä Gabriele Amorth, 82, on kansainvälisen manausliiton(!) elinikäinen kunniapresidentti, joka on omien sanojensa mukaan ajanut ulos yli 50 000 demonia. Viime vuosina Amorth on keskittynyt vastustamaan Harry Potteria. Kun sielun pelastajat ovat tätä tasoa, kuka enää tarvitsee sielunvihollista?