Mongol kotikatsomo

On sitä muillakin mailla suurmiehiä kuin Suomella Mannerheim. Tšingis-kaani esimerkiksi. Frederikinkin laulussaan ylistämä historiallinen mongolivaikuttaja otti ja valtasi kirjaimellisesti puoli maailmaa 1200-luvulla.

Toiset verisesti alistamalla, oman maan ja kansan yhdistämällä ja naapurimaat valloittamalla saa lähes poikkeuksetta jälkeen päin suurmiehen maineen ja ikuisen kunnian historian lehdillä, varsinkin jos samalla kehittää omaa maataan ja antaa omalle kansalleen tarkoituksen edes hetkeksi. Siis paitsi jos on Adolf Hitler, jolloin pakasta nostetaan esiin kulttuurihistoriallinen Musta Pekka. Natsikortiksi sitä tavataan nimittää.

Tšingis-kaanilla eli kotoisammin Temudzinilla ei ole moisia kortteja pöydässä, joten reipasta historiallista alistajaa on syytä juhlia Mongolian kansallissankarina iloisin mielin. Ja miksei miestä ylistettäisi, sillä ei ihan joka jannu kohoa paimentolaisjurtan pohjalta ensin oman maan heimojen ylikaaniksi ja sitten perusta valtakuntaa, joka on pinta-alaltaan maailmanhistorian laajin, neljä kertaa niin suuri kuin vaikkapa Aleksanteri Suuren mittava valtakunta.

Vertahan aina roiskui rapatessa ja pari valtakuntaa tuli tuhottua tykkänään viimeistä miestä myöten, mutta samalla Temudzin loi myös Mongolian lait, vahvisti sitä valtiona ja toi maahan sisäisen rauhan vaikka sitten sapelinterällä. Onhan sitä siinäkin filmatisoinnin aihetta, johon kazakstanilainen Sergei Bodrov on tarttunut. Temudzinin elämän varhaisvuosista, ajasta ennen kaaniutta tehty elokuva on monikansallinen aasialainen yhteisproduktio ja Mongolian historian suurin elokuvatuotanto.

Mongolia on jonkin verran moitittu siitä, että se ottaa historiallisia vapauksia 1100- ja 1200-lukujen tapahtumista. Tšingis-kaanin elämässä on historiallisia aukkoja, joita elokuvantekijät ovat parhaansa mukaan täyttäneet ja paikoin keksineet tapahtumia kylmästi itse. Tämä kritiikki on osaltaan perusteltua, ja sekin on ymmärrettävää, että paikallisia on harmittanut Temudzinin roolitus. Pääroolin esittäjä Tadanobu Asano kun on japanilainen, ei mongoli.

Toisaalta elokuva ei edes yritä olla historiankirjoitusta vaan eeppinen, laajalla kankaalla aroilla kuvattu ja laajalla kädellä hahmoteltu taiteellinen tulkinta. Hyvässä ja pahassa on lähdetty toteuttamaan historiallista suurelokuvaa, ja onnistuttukin siinä varsin monella osa-alueella. Varsinkin taistelukohtaukset ovat verisine hidastuksineen näyttäviä, ja muutenkin mongolikulttuurin perusta on esitetty uskottavasti. Musiikkiakaan ei ole tehnyt Frederik vaan Tuomas Kantelinen, jonka sävellykset sopivat elokuvan runolliseen tunnelmaan hyvin.

Teosta voi kuitenkin yhtä perustellusti moittia myös turhankin verkkaisesta tahdista sekä hieman epäuskottavan nykyaikaisesta romanssista ykkösvaimo Börteen (Khulan Chuluun). Elokuvassa Temudzin ei muihin naisiin koske, mutta geenitutkimuksen mukaan peräti 0,5% maailman miehistä on geneettisesti Temudzinin ja hänen miespuolisten perillistensä jälkeläisiä, eli suurkaanin sapeli on työntynyt varsin monesti tuppeen aviovuoteen ulkopuolellakin. Kuten Mel Brooks sanoisi, ”on hyvä olla kuningas”.

Puutteistaan huolimatta mongolien omista lähtökohdista, omalla näkemyksellä ja omin voimin tehty teos on varsin kiinnostava, ja ohjaajan tyylilliset ratkaisut ovat perusteltuja. Temudzinin kaaniksi tulemiseen päättyvä teos on tietojen mukaan saamassa jatko-osan, joka kertoisi varsinaisesta maailmanvalloituksesta. Sitä odotellessa on syytä nauttia Mongolin omintakeisesta tunnelmasta ja muistaa, että onhan Tšingis-kaanista tehty aiemmin paljon ontuvampiakin filmatisointeja.

Vuoden 1956 Valloittajassa Temudzinia esitti itsensä John Wayne, ja tätä roolitusta voisi verrata siihen, että Renny Harlinin Mannerheim-elokuvaan saataisiin pääosaan Samuel L. Jackson.